maanantai 14. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.


Tähtivaeltaja 4/2015

Sofi Oksasen yllättävä uutuus lähtee liikkeelle rauhoittavia ja muitakin tuhteja lääkkeitä napsivan Norma Rossin äidin Anitan hautajaisista, joihin osallistuu iso joukko romaanille keskeisiä henkilöhahmoja. Anita Ross on kuollut metron alle, oletettavasti hypännyt itse, mutta varmaa se ei ole.

Hautajaisten jälkeen käy ilmi, että Anita on työskennellyt elämänsä viimeiset ajat kampaamossa, jossa hänen lisäkseen hiuksia on laittanut kuosiin myös Marion-niminen nainen, Norman äidin ystävän, Niuvanniemen mielisairaalassa riutuvan Helenan tytär. Näitä kimurantteja sukulais- ja tuttavuussuhteita tekijä vyöryttää lukijan pähkäiltäväksi heti teoksen alussa.

Kampaamon omistaa arkkityyppinen hämärämies Max Lambert, Helenan entinen aviomies. Lambertilla on muitakin läheisiä kytköksiä Norman perheeseen ja niiden esittelyn ohessa juonikuvio alkaa avautua. Miekkonen pyörittää myös laajempaa kuontalokauppaa, johon Norman äitikin on sotkeutunut. Kansainvälisen bisneksen pimeä laatu selviää nopeasti eikä se rajoitu hiuksiin.

Kirjan hallitsevaan teemaan istuu juohevasti, etteivät Norman hiukset ole aivan tavalliset. Mukaan hiipii yliluonnollinen elementti, jollaista Oksasen aiemmista teoksista ei löydy. Norman hiukset ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja neuvovat kantajaansa. Ne kasvavat nopeasti ja imevät tunteita, kokemuksia. Kun hiukset leikkaa pois, tunteet ja kokemukset jäävät niihin. Kirjan nimihenkilöllä on muitakin paranormaaleja kykyjä, joista lukija saa näytteitä tarinan edetessä.

Teos osoittautuu tuota pikaa myös murhamysteeriksi, jossa Norma alkaa setviä äitinsä kuolemaa. Äiti Anita puolestaan vatvoo tyttärelleen jättämillä videoilla mystisen Eva Naakan kohtaloa. Nainen on sukua Normalle, kummalliset hiuksetkin yhdistävät heitä. Evan myötä kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus ja lisää yliluonnollisuutta. Norman hiuksia voi jopa pössytellä piipussa tai sätkissä, kuin pilveä ikään.

Norman juoni pyörii laajemman hyväksikäyttöteeman ympärillä ja jonkinlaista yhteiskunnallisuuttakin – mielisairautta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä – tarinassa on. Oksaselle tyypilliseen tapaan teos keskittyy naisten alistamiseen ja sen kritiikkiin. Tämä heijastuu mieshahmoihin sikäli, että ne jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, sivuhahmoiksi: miehillä ei ole sellaista sisäistä elämää kuin naisilla. Myöskään pahuuden karismaa ei Oksanen romaanissaan tavoita eikä edes näytä siihen pyrkivän.

Romaani ei missään vaiheessa kohoa kunnolla siivilleen eikä sinänsä kunnianhimoinen hanke toteutuksen tasolla pääse kalkkiviivoille saakka. Paljon erilaisia aineksia tursuavasta Normasta jää jotenkin sekava, täyteen ahdettu ja hieman väkinäinen maku.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.


On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa
Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Käärmeenliekit – Suomalaisia lohikäärmetarinoita. Osuuskumma, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015


Osuuskumman antologian lohikäärmenovellit ovat erilaisia ja eritasoisia, osa hyvinkin kekseliäitä. Valitettavan moni kirjoittaa tarinansa itsestään selvään fantasiamiljööseen ja tyytyy perushöttöön. Parhaiten lohikäärmeet toimivat scifi- tai kaupunkiympäristössä, kuten Tomi Jänkälän huumoria, aikalaissatiiria ja vaihtoehtoluonnonhistoriaa pulppuava Uralin sininen osoittaa. Venäläisen tiedemiehen hurja lohikäärmejahti pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

Myös Jussi Katajalan Lento OA1701 onnistuu. Dekkarimaisessa novellissa lohikäärmeet ovat luonnollinen osa nykymaailmaa. Niitä on eri lajeja, kuten lintuja, ja jokunen viihtyy suurkaupungissakin. Suomalaisen Antin näkökulmasta kerrottu tarina huipentuu Himalajalla, jossa lohikäärmeet pesivät, ja Antti tapaa kohtalonsa. 
J.S. Meresmaan Hyvä emo sekoittaa aiheeseen paikallishistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Tampereelle, kertojana toimii Hilma-piika, jota uhkaa vanhanpiian osa. Rakkautta ja draamaa sisältävän tarinan keskiössä on hienostoperheen Margareta-tytär ja hänen lemmikkilohikäärmeensä. Yllättäen tyttö pamahtaa paksuksi ja ongelmiahan siitä seuraa.

Tarja Sipiläinen tarinoi Asfalttiritarissa kuudesluokkalaisesta Hole-pojasta, jonka kotitalon piha-asfalttiin ilmestyy lohikäärmeen kuva. Mukana on perinteinen kostomotiivi, jossa koulukiusattu nörtti saa maagista apua ilkimysten kurmoottamiseen. Viittaukset ritaritraditioon ovat ironisia. Helsinkiläistä lukijaa hymyilyttää myös se, että Hole kulkee uuden kaverinsa Juhon kanssa koulumatkat Herttoniemen ala-asteelle raitiovaunulla.


Hanna Morren Rakelin päätös on herkkupala. Päähenkilönä on bisnesnaisena vaikuttava ihmislohikäärme Rakel Lindorm, joka palkkaa uudeksi sihteerikseen kiehtovan Jyri Riitteen. Mikä Riite on miehiään? Saako hän muutettua lohikäärme-Rakelin intohimoiseksi puumaksi? Vastaus kysymyksiin selviää Lapissa.

Magdalena Hain niinikään muodonmuutosteeman ympärille rakentuva Hänen kuvansa edustaa antologian kärkikaartia. Lukijan mieltä lämmittää erityisesti uudelleen kirjoitettu evoluutiohistoria, joka lopussa yhdistyy jylhään, kosmiseen luomismyyttiin.

Kosmiset sfäärit saavuttaa myös Anne Leinosen oivallinen tieteistarina Maeruksen koskettamat. Sen kertojaminä Irma työskentelee hoitokodissa vuonna 2269 ja tapaa siellä potilaana olevan miehen, vihanneksen, joka on kuitenkin pintaa syvempi tapaus. Novellissa lohikäärme on kuiskaus, vihjaus. Vasta aivan lopussa selviää, millainen.

Antologian taso vaihtelee turhan paljon, seasta löytyy niin fantasian kliseitä kuin suomikumman helmiä. Suurin osa novelleista vaipuu unholaan heti lukemisen jälkeen. Toimituksellisesti olisi ollut parempi suosia laatua määrän sijaan. Nyt lohikäärmekeitosta jää sillisalaatin jälkimaku.

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. niin & näin, 2015.


Tähtivaeltaja 3/2015

Akateeminen kiinnostus kauhuun on maassamme suhteellisen harvinaista. Tapani Kilpeläisen teos kauhusta filosofiana onkin tarpeellinen lisä suomalaiseen lajityyppikeskusteluun. Kauhukirjailijoille ja alan harrastajille tutkielma voi avata uusia tulokulmia rakkaaseen aiheeseen. Erityisesti kauhua kirjoittavalle filosofin tiheiltä riveiltä voi irrota ideoiden ohella jopa suoranaista inspiraatiota.

Teksti on oppineeseen tapaan melko kuivaa, mutta toisaalta, jos aihe kiehtoo, teoreettinen lähestymistapa ja paikoitellen kankea kieli menee siinä sivussa. Mikään kauhuhistoriikki Kilpeläisen teos ei ole, vaikka kirjan alkupuolella genren historiaa sivutaan aiheen ja termistön määrittelemisen jälkeen lyhyesti.

Tekijä kyseenalaistaa aikaisempia teorioita ja osoittaa niiden virheet, muun muassa liiallisen yleistämisen tai liian tiukan rajaamisen. Kuten tunnettua, rajaamisongelma on ylipäätään kirjallisuuden tutkimuksen keskiössä ja aiheuttaa myös kaupallista stressiä. Kilpeläinen on oikeassa siinä, että kauhussa ei pidä heppoisin perustein sulkea pois teoksia lajityypistä liian tiukoilla ehdoilla.

Toisinaan teoria itsessään pakottaa tulkitsemaan teosta siten, että kaikki mikä ei sovi teoriaan pitää ohittaa tai selittää pois. Tämä ongelma on tyypillinen tulkitseville humanistisille aloille. Muun muassa Sigmund Freudin ja Julia Kristevan psykoanalyyttiset spekulaatiot saavat tekijältä ansaittua satikutia: ”Freud lukee novellia [E.T.A. Hoffmanin Nukkumattia] oman teoriansa valossa.”

Filosofi käyttää Bram Stokerin Draculaa esimerkkinä allegoristen ja symbolististen tulkintojen loputtomasta suosta. Jos teoksen pinta hylätään ja merkityksiä etsitään tekstin takaa, mikä tahansa käy. Pinta, itse kauhutarina, on siis otettava huomioon eikä vain haettava oletettuja ”varsinaisia” merkityksiä sen taustalta. Muuten on vaarana, kuten tekijä aiheellisesti toteaa, että jo myytiksi muodostunutta kertomusta aletaan tulkita toisten myyttien, kuten Freudin unien tulkinnan – H.P. Lovecraftin sanoin lapsellisen symboliikan – avulla. Hitchcockin Psykon kuuluisa suihkukohtaus ei ole symbolinen raiskaus vaan puukotus.

Teoksen toimitusvaiheessa Draculaa koskevaan lukuun on jäänyt ikävä virhe: lause katkeaa kesken ensimmäisen kappaleen lopussa sivulla 50. Kilpeläisen oma näkemys hukkuu välillä muutenkin passiivin käytön ja toistuvan polemiikin alle, joten ajatuksen katkeaminen tekstissä ei helpota lukemista. Toisinaan on vaikeaa saada selvää, referoiko tekijä aiempia teorioita vai esittääkö hän omia tulkintojaan niistä tai peräti omia teorioitaan.

Kirjan päättävä kolmas osa esittelee ja tulkitsee Lovecraftin tuotannon tematiikkaa, tuntematonta uhkaa avaruudesta ja zombiapokalypsia. Näissä tiiviissä analyyseissa teos on parhaimmillaan. Välillä huumorikin pilkahtelee ilahduttavasti tekstin seassa, mutta tyylillisesti kirja voisi olla jämäkämpi: filosofi näet väkevöittää tekstiään anglismeilla sekä vanhahtavilla ja oudoilla ilmaisuilla, jotka joissakin kohdissa haittaavat lukemista. Pieniä toimituksellisia virheitä, kuten sanojen puuttumisia ja vääriä taivutuksia, löytyy myös. Kilpeläisellä on silti sana hallussa ja varsinkin osioiden loppuhuipentumat ovat useimmiten herkullisia.

Pasi Romppaisen omaperäinen kansi on maininnan arvoinen.

perjantai 21. elokuuta 2015

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.


”Minusta tuntuu, että yksi mies voi kääntää historian kulun pelkällä tahdonvoimallaan.”

JP Koskisen talvisotaromaanin päähenkilö on Juho Kivilaakso, aiemmin Stendahl. Hänen isänsä oli aiemmin Mannerheimin aseveli tsaarin armeijassa, mutta loikkaa bolsevikkileiriin Suomen sisällissodassa. Samalla Juho äitinsä ja sisarustensa kanssa päätyy sodan jälkeen Suomenlinnan punavankileirille.

Myöhemmin Juho löytää itsensä Mannerheimin palveluksesta. Hän pääsee omasta mielestään tärkeään rooliin natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton diplomatiassa. Toisaalta romaanissa vihjataan toistuvasti, että Juho saattaa palvella vallan toista isäntää kuin Marskia.

Isä Stendalov, nimi siis nyt venäläisittäin, ja poika taistelevat niin sodassa kuin diplomatiassa eri puolilla. Kohtaamiset isän kanssa ovat unenomaisia, usein painajaisia, ja kohtalaisen sekavia. Isän oikeasta korvasta puuttuu pala, se helpottaa tunnistamista. Tapahtumat vyöryvät kaoottisesti ja se, mikä jää, ei olekaan sitä, miltä aluksi näytti. Tämä luo tulkintaan korkeakirjallisuudelle ominaista avoimuutta: oman elämänsä kertojana Juho Kivilaakso sekoittelee dichtungia ja wahrheitia kuin Goethe aikoinaan.

Minäkertojan hahmo jää samalla epämääräiseksi ja ohueksi. Juho Kivilaakso on moderni mies vailla ominaisuuksia, jonkinlainen yhteiskunnallisten ihmissuhteiden risteys, sotilas, diplomaatti, mies, poika, rakastaja ja juonittelija. Murhaajakin.

Onko Juho Kivilaakson hahmo kritiikki nykyihmisen ulkokultaisuudesta, pintaliitäjästä, joka ajautuu kunnianhimonsa mukana sinne, missä historiaa tehdään? Voi olla. Juhossa voi myös nähdä henkilön, joka paisuttelee omaa merkitystään, tai vaihtoehtoisesti yhden pienen rattaan, joka osaltaan liikuttaa maailmanhistorian raskaita vaunuja. Koskinen kysyy, mikä viime kädessä on yksilön rooli historian suurissa tapahtumissa.

Historiasta tuttuja nimiä tekstissä vilisee, kaikkien vähänkin kuuluisampien suomalaissankarien ja kommunistiantisankarien kanssa kanssa Juho joutuu joko suoraan tai epäsuoraan tekemisiin. Mukana on myös humoristisempia hahmoja Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaan, rokkamaista murreilmaisua myöten. Tämän voinee lukea ironisena viittauksena mainittuun klassikkoon.

Lauran ja Juhon tarina kuljettaa mukanaan intohimoa. Lauran mies on asekauppias, jonka kanssa Juho joutuu toistuvasti tekemisiin. Lauran hahmossa on dekadenssia ja opportunismia, mutta lopulta hän alkaa lotaksi. Hahmo jää silti etäiseksi eikä varsinkaan lotaksi ryhtyminen oikein avaudu.

Romaanin toinen vahva naishahmo on amerikkalainen toimittaja Vera. Hänenkin kanssaan Juho harrastaa seksiä, mutta se ei estä Juhoa kavaltamasta Veraa Gestapolle. Teoksen naishahmoilta jää kaipaamaan syvyyttä.

Juho uskoo rauhaan ja toimii sen puolesta. Sota kuitenkin tulee, jolloin Juhon viha kohdistuu syyllisiin, erityisesti Molotoviin ja Staliniin, jotka aloittivat talvisodan Molotovin ja Ribbentropin salaisen etupiirisopimuksen solmimisen myötä. Juho haluaa auttaa äitiään ja sisaruksiaan, jotka lähellä rajaa joutuvat ryssän ikeen alle. Tästä syntyy pitkiä sotakuvauksia.

Koskisen sotakuvaus on ansiokasta, joskaan sotakirjallisuus ei koskaan ole ollut tämän arvostelijan makuun. Julmuudet toimivat tehokkaana kontrastina sille, mitä Juho olisi toivonut, eli rauhalle. Sodassa ei ole mitään kaunista. Lapsena isältä opittu spartalaisten sankaruus on lähinnä romanttista haihattelua: hurmeisissa tositoimissa sodan mielettömyys vasta paljastuu.

Koskinen käyttää suoran kerronnan lomassa aikakauden lehtiuutisia, sähkeitä, dokumentteja ja kirjeitä, sekä eräänlaisia väliosioita, joissa teksti on kursivoitu ja kerronta varsin arvoituksellista, suorastaan symbolista. Kursivoidut osiot jäävät irrallisiksi ja kokonaisuuden kannalta jopa turhiksi.

Kollaasitekniikka sen sijaan ristiinvalottaa hienosti sodan kauheuksia yksilön kannalta ja diplomaattitason eleetöntä viestintää. Yksilötasolla veri ja suolenpätkät antavat kansakuntien ja niiden diktaattorien toimista aivan erilaisen kuvan kuin diplomaattitason viileät asiakirjat.

Asiat eivät koskaan mene kuten yksilö on suunnitellut. Diktaattorin vallanhimoisen haaveen voi murskata pieni sankarikansa – tai toinen diktaattori ja hänen sankarikansansa. Lopulta maailmansodissa on vain häviäjiä. Häviäjä on erityisesti suuruusharhansa valtaan joutunut yksilö.

Kuinka sydän pysäytetään kärsii muutamista valitettavista painovirhepaholaisista, jotka ovat erityisen kiusallisia kuumimman intohimon hetkellä. Oikoluku ja kustannustoimittaminen on ilmeisesti hoidettu kiireessä, kuten nykyään on valitettavasti tapana.

Parhaimmillaan romaani on sodan ja totalitarismin pohjattoman epäinhimillisyyden ja järjettömyyden kuvaamisessa. Yksilö on mitätön pelinappula maailmansodan shakkilaudalla. Koskisen suuri teema on läpeensä humaani ja kuten edeltäjänsä Ystäväni Rasputin, Kuinka sydän pysäytetään todistaa väkevästi tekijänsä noususta historiallisen romaanin taitajien kärkikaartiin. 

tiistai 11. elokuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


”Me emme ajattele järkevästi siitä mitä me rakastamme.”

Antti Tuomaisen viides rikosromaani vahvistaa hänen asemaansa suomalaisen dekkarin kärkikaartissa. Tekijän jo aiemmissa teoksissaan oivallisesti ruotimia perhesuhteita ja juonitteluja maustaa läpimurtoteos Parantajasta tuttu yhteiskunnallinen teema. Veri on vettä sakeampaa, samoin lyijy ja nikkeli. Kenties jopa kulta.

Kaivoksen aihe muistuttaa Talvivaarasta tuttua politiikan, korruption ja ympäristöongelmien vyyhtiä. Minäkertoja, helsinkiläistoimittaja Janne Vuori alkaa setviä Lapissa sijaitsevan Suomalahden kaivoksen hämäriä kuvioita, joiden taustalta paljastuu vielä odotettuakin pahempia veivauksia. Toimittaja on muutenkin avovaimonsa Pauliinan kanssa helisemässä, koska jutut vievät aikaa ja resursseja perheeltä. Perheeseen kuuluu myös pieni Ella-tytär. Vuoren hajamielisyys, liiallinen keskittyminen työasioihin johtaa ikäviin tapahtumiin.

Rinnan minäkerronnan kulkee yksikön kolmanteen persoonaan kirjoitettu palkkamurhaajan tarina, joka romaanin kuluessa yhdistyy minäkerrontaan yllättävällä tavalla. Ratkaisu on sekä juonen että rakenteen kannalta erittäin onnistunut.

Tapahtumat käynnistyvät toden teolla päähenkilön kirjoitettua vapaasti assosioivan kaivoskriittisen blogin, jonka tiimoilta hän saa väkevää lokapostia, jollainen on tuttua kaikille suomalaisille vähänkin punavihreään päin kallellaan oleville toimittajille. Kun vauhtiin päästään, Tuomainen ei hellitä otettaan lukijasta.

Kertomuksen miljöö on talvinen: Dostojevskin märkä lumi ja pakkasviima piiskaavat niin henkilöhahmojen kuin lukijan kasvoja. Arkinen Helsinki elää ja hengittää jännittävän juonen käänteissä. Tekijän yhteiskuntakuvaus on terävää – aikakautemme näyttäytyy kylmässä valossa eikä se johdu pelkästään talvesta. Hyytävää pakkasta ja nietoksia sulattaa ajoittain pilkistelevä lämmin, inhimillinen huumori. Lapin karuissa kaivosmaisemissa pimeät vedet virtaavat ja luminen yö on loputon, armoton.

Henkilökuvaus on tekijällä tuttuun tapaan oivallista ja ekonomista. Niin kotona, töissä kuin ravintolassa tarina huokuu aitoutta. Hahmoissa on särmää ja pippuria, paikoitellen jopa parodisia ”Majakka ja Perävaunu” -elementtejä. Kaiken vakavuuden keskellä Tuomainen nikkailee lukijalle silmää.

Kun on toiminnan aika, kerronta on äärimmäisen tehokasta, ja tapahtumien seuraajan näkökulmasta kirjoitettuna huipennuksen hetkellä virke lyhenee iskeviksi lauseiksi. Dialogi toimii, kekseliäät käänteet seuraavat toisiaan. Palkkamurhaajan tarina rinnastuu vähitellen Janne Vuoren tarinaan niin, että kokonaisuus on paljon enemmän kuin osiensa summa. Veri vetää miehiä sinne, missä vedet ovat syvimpiä ja kalaisimpia.

Minkäänlaista saarnaamispaatosta Tuomainen ei ajankohtaisen yhteiskunnallisen sanomansa välittämiseen tarvitse, tärkein löytyy rivien välistä ja pienistä, huolella piirretyistä yksityiskohdista. Kriisiytynyt perhe heijastelee kriisiytynyttä yhteiskuntaa, läheissuhteet laajempia sosiaalisia suhteita ja hierarkioita.

Ympäristöä turmeleva kaivos toimii vertauskuvana ihmissuhteiden ytimeen, yksilön sieluun ja yksilöiden väliseen dynamiikkaan kaivautumiselle. Ihmismielen syövereistä löytyy ikäviä asioita, jotka pitää oivaltaa ja käsitellä, jos niistä haluaa selvitä. Janne Vuoren suhde läheisiinsä aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta, mutta kaiken taustalla on rakkaus, intohimo. Sama pätee palkkamurhaajaan.

Intohimo on tärkeintä, ei ura, varallisuus, maine tai kunnia. Älyllinen rehellisyys, itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen, on ainoa tapa rakastaa itseään ja muita. Todellinen kutsumus – totuudenrakkaus – on asia, jota ei voi eikä pidä lakaista maton alle. Se on miehen tie. Missio. Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. ”Mitä on mies, jota ei voi kunnioittaa? Ei mitään.”

Romaani on laadukkaan rikostarinan ohella ennen muuta kehityskertomus, jossa ihminen, jokamies Janne Vuori, ja se toinen päähenkilö, riisutaan alasti, saastuneita pohjavesiä myöten. Vasta tämä paljastaa syyt ja avaimet kasvuun ja tulemiseen siksi, joka on. Se on kultaakin kalliimpaa. Pimeys säteilee valoa, jos valon vain haluaa ottaa vastaan.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

Oneiron. Ονείρων. Uni. 

Laura Lindstedtin pitkään odoteltu toinen romaani alkaa dramaattisesti: nuori kaunis Ulrike saapuu outoon paikkaan, ”valkoiseen tilaan”, elämän ja kuoleman väliseen tilaan, jonnekin tuonpuoleiseen, jossa kuusi naista raiskaa hänet. Vai raiskaako? Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta initiaatioriitistä, jossa tulokas vihitään yhteisön jäseneksi. Ulrike saa räjäyttävän orgasmin oraaliseksin päätteeksi. Tervetulotoimituksen kielipelin välityksellä suo Shlomith, laiha, sairaan näköinen nainen. Shlomith on Johtaja. Muut ovat hänen apureitaan.


Oneiron. Ονείρων. Uni. Valkoinen tila.

Onko tämä unta? Ulrike on itävaltalainen, Salzburgista, Shlomith Yhdysvalloista, New Yorkista. Missä naiset ovat? Ulriken mieleen tulee ajatus: Jumala kostaa kuolemalla. Ovatko naiset siis kuolleet? Tämä on varteenotettava teoria. Paikka, jossa he ovat, ei vaikuta taivaalta, mutta oma maailmansa se joka tapauksessa on. Valkoinen tila on arvoitus.

Muut naiset ovat venäläinen Polina, brasilialainen Rosa Imaculada, ranskalainen Nina, hollantilainen Wlbgis ja senegalilainen Maimuna.

Jokin tuntuu yhdistävän naisia. Kärsimys? Performanssintaiteilija Shlomith on aiemmassa elämässään sairastanut anoreksiaa. Paikka, jossa naiset ovat, ei tunne kipua, ei nautintoa. Shlomith nuoli Ulrikea, koska orgasmi olisi tytön viimeinen.

Vähitellen tarina alkaa avautua: naiset kertovat menneisyydestään, kohtaloistaan. Tarinan sisällä on tarinoita, niiden sisällä tarinoita, viittauksia taiteeseen, tarinoihin. Shlomith kertoo omansa, sitten Nina, sitten Maimuna. Ja niin edelleen.

Ulrike. Uusi tulokas. Tuore kertomus. Ulriken kuolema, jota hän ei muista. Hän yrittää parhaansa. Mukaan tulevat Scott Walker ja Pier Paolo Pasolini, arvostelija alkaa lämmetä nopeasti. Taiteilijanerojen ohella Ulriken tarinasta löytyvät myös Kotkanpesä, kuolema, intohimo, uskollisuus, väkivalta, uhrautuminen ja voitto.

Tarjoilijan työ maailmankuulussa matkailunähtävyydessä on nuorelle naiselle paikoitellen ikävää, mutta siitä pääsee pakoon tarinoihin, taiteeseen, kuvitelmiin, so. fiktioon. Narratiivi kerrostuu Ulriken muistojen ja haaveiden ympärille. Sen lomassa lukija tutustuu muun muassa hengityksen fysiologiaan, koska tuonpuoleisessa ei hengitetä ja asiaa pitää valaista.

Tekstin lomassa on tietenkin paljon asioita, joita ei voi käsitteellistä. Ne voi vain tuntea. Henkilöhahmoihin voi samaistua, niihin pitää samaistua. Lindstedt on luonut ne sellaisiksi, että niihin ei voi olla samaistumatta. Lukija elää päähenkilöiden rinnalla, itkee ja nauraa heidän kanssaan.

Wlbgisin tarina kertoo syöpään hitaasti kuolevasta naisesta, Ninan kaksosraskaudesta ja hänen pelostaan, että lapset ovat kuolleet kohtuun. Maimuna haaveilee kansainvälisestä supermallin urasta, mutta ajautuu huumesalakuljettajaksi ja islamistien uhriksi. Kaikkia yhdistää se, että he ovat kuolleet, mutta vasta lopussa selviää, miten se tarkkaan ottaen on tapahtunut.

Romaani on kehyskertomuksen osalta lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta sanoma ja pääosa naisten tarinoista realistisesti purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tietenkin Oneironissa on selkeästi feministisen teema, jonka ympärille vaihteleva kokonaisuus kietoutuu. Silti henkilöhahmot – naiset, yksilöt, kohtalot – koskettavat lukijaa syvimmin. Rosa Imaculadan tarinaan sisältyvä dialogijakso on kerrassaan mestarillinen: päähenkilön sydämensiirto kiemuroineen on täydellinen siirto suoraan lukijan sydämeen. Kertomuksessa on pirullista satiiria, rempseää huumoria, limaista kiimaa ja inhimillistä lämpöä vaikka muille jakaa.

Romaanin narratiivi on yleisemminkin rikasta ja kertoja piikittelee välillä sulkeissa ja myös niiden ulkopuolella riemastuttavasti. Valkoiseen tilaan sijoittuvassa, Rosan tarinan ja mystisen oneiron-käänteen jälkeisessä hurjassa Ulrike-jaksossa Lindstedt paukuttaa allitteraatiolla sydämensä (tai Rosan sydämen, vaiko kenties Murilon?) kyllyydestä. Kun Ulriken äiti ja isä tulevat mukaan kuvioon, huumoria räiskyvän kerronnan sapekkuus ja vimma saavuttavat huippunsa. Lukija ajattelee: Notta jumalauta, hyvä kun ei kyydistä putoa.

Polinan tarinassa esitellään Emanuel Swedenborgin taivashypoteesi Polinan alkoholismin ja kirjallisuusinnostuksen ohella. Selittääkö oppineen ruotsalaismystikon spekulaatio tilan, jossa naiset ovat?

Entä Shlomithin tulkinnat juutalaisten helvetistä? Shlomithin performanssitaide itsessään on yhtä anoreksiahelvettiä, jonka kuvaamisessa Lindstedt onnistuu erinomaisesti. Naisen menneisyydestä löytyy myös avioliitto, kaksi lasta ja niihin liittyviä kibbutsikokemuksia. Juutalaisuuden ja anoreksian suhde ansaitsee kokonaisen luennon, Shlomithin viimeisen performanssin. Raamatullisen lukuun seitsemän törmätään tuon tuosta. Seitsemän Tuhon Enkeliä seitsenosaisessa helvetissä?

Uskonto on itsestään selvästi patriarkaalinen järjestelmä, joka alistaa niin naisia kuin miehiä oppiensa avulla. Shlomithin taide ja maailmankatsomus ovat suoraa seurausta juutalaisuudesta. Samoin, osittain, hänen anoreksiansa, hänen henkilökohtainen, itseaiheutettu helvettinsä. Aiemmin hän on kokenut samanlaisen alistamisen, yksilöllisyyden murtamisen, kibbutsissa. Molemmille hän haluaa sanoa ja sanoo haisevan vastalauseen.

Oneironin rakenne on keskivertolukijalle haastava, kenties vaikea. Se on korkeatasoiselle taideteokselle tyypillistä. Lindstedt hyödyntää kollaasitekniikkaa, mukana on useita tyylilajeja tietokirjallisuudesta ja näytelmädialogista sanomalehtileikkeeseen. Myös fontit vaihtelevat. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on hänelle luonteenomainen kerrontatyyli, joskin ”juutalainen musta huumori” tai hieman kuluneemmin postmoderni ironia läpäisee koko romaanin. Kuolemakuvauksissa naisilla on myös omat värinsä. Mitään lopullisia vastauksia suuriin kysymyksiin saati teoksensa tulkintaan tekijä ei tarjoa eikä haluakaan: taiteen ambivalenssiin ja ristiriitoihin vihjaillaan romaanissa toistuvasti.

Vaikeudesta huolimatta teksti myös viihdyttää, erityisesti kehyskertomuksen sisäiset tarinat. Haaste kannattaa siis ottaa vastaan, nimenomaan siksi, että Lindstedt ei peräänny kunnianhimostaan vaan kirjoittaa helpon ja nopean viihteen hallitsemassa maailmassamme yhä harvinaisemmaksi käyvää syvällistä korkeakirjallisuutta.

Kirjailijan hidas julkaisutahti on jo itsessään osoitus siitä, että laatu todellakin korvaa määrän. Jos ja kun vuonna 2007 ilmestynyt esikoinen Sakset niittikin mainetta Finlandia-ehdokkuuksineen, Oneiron lunastanee paikkansa vielä sitäkin vahvemmin suomalaisen romaanitaiteen kansainvälisestä kärjessä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja. Atena 2015.


Ansioituneen suomikummaaja Anne Leinosen uuden novellikokoelman avaavassa nimikertomuksessa pieni Felix-poika pitää tulitikkurasiassa salaperäistä jumalaa, joka kertoo hänelle asioita. Pullapitkodramaturgiaa noudattava salapoliisi- ja tieteistarinan sekoitus sisältää lukuisia selittämättömiä yksityiskohtia, jotka pakottavat lukijan miettimään.

Yksi kerrontalinja seuraa Felixin ja oudon vanhan miehen kanssakäymistä, toinen Felixin äidin rouva Dahlian ja etsivä Acroyn työskentelyä pojan löytämiseksi. Jumaluus, keinomuistot, friikit, etsivä Acroyn työnkuva ja moni muu asia viittaavat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on dystopian piirteitä. Kertomus nyrjähtelee tuon tuosta, mutta jännitys säilyy loppuun saakka ja kulminoituu vielä astetta suurempaan arvoituksellisuuteen. Jumalia on monenlaisia, mutta tärkeintä jumaluudessa ei ainakaan ole suuri koko. Novelli on taattua Leinosta.

Talo jota en näe on päältä katsoen epäsuhtainen rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoremman naisen välillä, mutta sisältää kauneuden ja intohimon rinnalla outoja elementtejä, jotka jäävät vaille selitystä. Kertojaminä rakastaa Karinia ja saa vastarakkautta, mutta silti kerrontaa hallitsevat epävarmuus, pelko ja vieraantuneisuus. Rakastavaisten maailmat eivät kohtaa – eivät voi kohdata, paitsi epämiellyttävässä tapaamisessa Karinin miespuolisten koulukavereiden kanssa. Jopa seksi on miehen näkökulmasta jotenkin uhkaavaa, vaikka hän antautuukin siihen täydestä sydämestään ja tuntee syvällistä täyttymystä. Heti aktin jälkeen mies kuitenkin vetäytyy takaisin pelkojensa kurimukseen.

Kertojaminä kokee olevansa muinaismuisto, joka elää eri maailmassa kuin muut. Mies on lääkäri, mutta jokin hänessä on pahasti vinksallaan. Kyse voi olla patologisesta omistushalusta, joka ei milloinkaan voi tyydyttyä kokonaan. Novellissa arkiseen romantiikkaan yhdistyy lähes kauhuelementtinä kertojan synkkä ulkopuolisuus. On kuin hän olisi kummitus ihmisten maailmassa tai päinvastoin ihminen kummitusten maailmassa.

Tarinasta tarttuu kirjalliseen kitalakeen miellyttävän häiritsevä jälkimaku. Novelli on kansainvälisestikin huippuluokkaa, sen voi huoletta nostaa vaikka Ian McEwanin tai Joyce Carol Oatesin onnistuneimman kinkkisen lyhytproosan rinnalle.

Kutsuvat sitä kuolemaksi jatkaa vaikeasti tulkittavien novellien sarjaa, mutta dystopia- ja tieteisteema on siinä hallitseva. Mukana on kansanperinne-elementtejä, eräänlaista sielunvaellusta ja shamanismia.

Näkökulmakertoja vuorottelee Jolankan ja Arankosin välillä. Jolanka on käynyt rajan tuolla puolen, kuoleman maailmassa, mutta tulee takaisin ja toipuu. Leinonen sekoittaa folkloristiikkaan oivallisesti tietokonekoodausta, jopa repliikkejä myöden: Arankosin isoäiti, joka jotenkin on jatkuvasti läsnä poikansa tietoisuudessa, vaikka on kuollut, puhuu kuin virtuaaliolento, joka hän mitä ilmeisimmin onkin.

Kertomus sisältää myös kosolti romantiikkaa ja kalevalaista jylhyyttä. Tulevaisuuden maailmassa on piirteitä meidän maailmastamme, mutta todellisuus, jossa elämme, on tuhoutunut, ja tilalle on tullut jotain aivan muuta – tutunoloista, mutta silti pelottavan vierasta.

Novellissa tekijä pohtii kuoleman olemusta ja ajatusta tuonpuoleisesta, sekä yksilön tietoisuuden siirtämistä tietokoneeseen. Millainen olisi taivas, joka sijaitsisi keskusmuistissa? Millainen Jumala sitä hallitsisi? Entä millainen on se todellisuus, jossa elämme, mistä se koostuu, ja kenen todellisuus se on? Keitä me olemme ja mistä tulemme?

Novelli Nahat kiehtoo salaperäisyydellään ja primitiivisyydellään. Se kertoo Veita-nimisestä naisesta, jonka iholle on kirjoitettu tarinoita. Hän on ihontaja, joka luo nahkansa aina tietyin väliajoin, perinteisessä rituaalissa, johon kyläläiset osallistuvat. Tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on menneen maailman piirteitä. Historiaan vihjataan vain pari kertaa, hyvin varovaisesti ja epämääräisesti. Lukija saa itse kuvitella, millaisessa maailmassa kertomus tapahtuu ja mitä aiemmin on tapahtunut.

Veita on tarinan alussa tullut kylään ja tapahtumat etenevät hienovaraisesti vihjaillen. Naisen iho, nahka, sisältää taikavoimia, tarinoita, historiaa. Veita on eräänlainen tietäjä tai noita, jota kunnioitetaan ja mielistellään. Hän ei ole ainoa lajiaan, ihontaja on perinnerooli, johon yksilö valikoituu. Leinonen kuvaa nahanluomisrituaalin väkevästi. Jotain kuitenkin tapahtuu sen aikana, tai sen jälkeen, koska Veitan uusi nahka säilyttää tuntonsa eikä vanhasta siirry siihen tietoja, kuten aina ennen nahanluonnin yhteydessä.

Kylästä Veitaa lähtee seuraamaan Kaimo-niminen nuorukainen, jolla on hallussaan Veitan vanha nahka. Sen avulla mies kiristää naisen kirjomaan ihonsa, jotta häntäkin luultaisiin ihontajaksi. Hän myös käyttää naista seksuaalisesti hyväkseen ja kirjotulla ihollaan saa kylän nuoremmiltakin naisilta auliisti palveluksia osakseen. Veita on kuitenkin neuvokas nainen eikä alistu Kaimon komentoon. Novellin loppu on todella komea ja jättää paljon tulkinnanvaraa, kuten pitääkin.

Tarinan voi lukea allegoriana kirjailijan työstä: nahkaan, ihoon, kirjoitettu historia ja tarina on kuin romaani tai novelli. Ihmiset lukevat sen, ottavat sen itselleen, ja sen jälkeen kirjailijan pitää luoda nahkansa ja kirjoittaa taas uusi. Vanha jää kuitenkin kummittelemaan uuden taustalle ja muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Lukijat imevät kirjailijan sydänverta (tarinoita) sekä kirjoista että mediaseksikkäistä haastatteluista (yksityisasioita, kuten henkilöhistoriaa) ja kirjamessuesiintymisistä (jo ajat sitten kirjoitettuun palaamista). Se on usein juuri niin tuskaista kuin Veitan nahanluonti: eräänlaista masokismia.

Tieteisnovelli Sanojen mahti käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin Kutsuvat sitä kuolemaksi. Sanojen mahti tapahtuu nimettömäksi jäävällä planeetalla. Maasta planeetalle on saapunut suurlähettiläs van Leeden mukanaan kissa, joka on oikeasti vieraan elämänmuodon edustaja, prosakki. Niitä on ilmestynyt maapallolle kymmenen vuotta sitten ja niillä on kyky vaikuttaa ihmisten elämään, toisin sanoen ne pystyvät muuttamaan tapahtumia, tekemään ihmisistä onnellisia. Sattumaa ei liene se, että prosakin nimi on lähes sama kuin ”onnellisuuspilleri” Prozacilla.

Planeetalla suurlähettiläs etsii käsiinsä Lakatos-nimisen miehen, jonka apua maassa tarvitaan. Planeetalla ei puhuta, joten Lakatos joutuu käyttämään syntetisaattoria kommunikoidakseen naisen kanssa. Mies on menettänyt vaimonsa ja lapsensa planeetalla olevaan repeämään, joka on jonkinlainen aukko ajassa tai vastaava todellisuuden vääristymä. Sellaisesta ikuisuuksia olemassa olleet prosakitkin ovat tulleet ihmisten maailmaan.

Kerronnassa on välillä Lakatoksen näkökulmaa kursiivilla, mutta pääkertojaminä on van Leeden, josta novellin edetessä ja varsinkin lopussa paljastuu yllättäviä seikkoja. Prosakit ovat auttaneet häntä Maassa, ja pian käy ilmi, että ne ovat vaikuttaneet moneen muuhunkin asiaan. Auttaako suurlähettilään mukana tullut prosakki Lakatosia saamaan perheensä takaisin? Vai onko prosakeilla muita suunnitelmia? Novellin luettuaan kissoja tulee taatusti katsottua uusin silmin.

Ken vainajia muistelee on klassinen kauhuballadi, jossa on kansanperinteen sävyä ja pakanallisia elementtejä. Tarina on romanttinen ja traaginen, se aukenee vähitellen pienistä vihjeistä ja muutamasta shokeeraavasta kohtauksesta.

Näkökulmahenkilönä toimii Lauri-niminen nuorukainen, jolla on kutkuttavan salaperäinen side juuri kuolleeseen Maaret-neitoon. Kyse on melkein kielletystä rakkaudesta – jos ei kielletystä niin ainakin torjutusta, unohdetusta. Kauneus sekoittuu tehokkaasti hiipivään pelkoon ja kauhuun. Leinonen kutoo todella meheviä tarinoita folkloristiikan, kauhun ja suomikumman aineksista.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa loistavasti kauhuballadin saralla. Se on suomalaista kansanperinnettä ja ihmissusimytologiaa yhdistelevä kertomus Tuomikista ja hänen varsin omalaatuisesta perheestään. Tuore pikkuveli osoittaa jo syntyessään, mikä hän on susiaan.

Kasvaessaan pikkuveli tarvitsee Tuomikin apua, koska äiti hylkää heti alussa lapsen suolle. Keskeisessä roolissa tarinassa on myös Tuomikin ja hänen isänsä ongelmallinen suhde. Novellissa yliluonnollinen on läsnä arjessa ja miljöönä perinteinen suomalainen maaseutu. Kertomuksessa on monta upea yksityiskohtaa ja loppu on kerrassaan mestarillinen.

Tilastollisesti syyllinen on herkullinen satiiri tilastollisten menetelmien laajasta soveltamisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja arkeen. Näkökulmahenkilö Leon saa jo lapsena huomata, kuinka tarkasti tilastot pätevät yksilöön, myös häneen. Koulussa vierailevat harmaapukuiset tilastomiehet saavat Leonin syyllistymään tekoon, jonka avulla hän luulee pelastaneensa itsensä.

Myöhemmin Leon siirtyy terveysministeriön palvelukseen ja elää kunnon kansalaisen elämää, kunnes kohtaa naisen, Yvonnen. Biologiset vietit ja Leonin pimeä puoli sekoittavat miehen elämän hetkeksi.

Paetessaan alhaisia viettejään ja mielihalujaan sekä pelkoa syyllisyydestä Leon työskentelee niin kuumeisesti, että hänet kutsutaan johtajan pakeille. Luvassa olisi ylennys ja palkankorotus, mutta Leon valitsee siirron rikollisuusvirastoon. Siellä hän pääsee käsiksi myös menneisyyden tilastoihin ja seulontoihin. Leon alkaa etsiä merkintöjä, jotka liittyvät hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän työskentelee taas niin ahkerasti, että hänet palkitaan ruhtinaallisesti rikostapausten selvittämisestä.

Novellin kafkamainen kurimus ja päähenkilön jatkuva syyllisyydentunto lämmittävät kirjallisuuden ystävän mieltä: vainoharhaisen Leonin pitää välttää tilastojen osuminen häneen itseensä keinolla millä hyvänsä. Mitä hysteerisemmin Leon uppoutuu tilastojen ja seulonnan maailmaan, sitä syvemmälle suohon hän uppoaa. Samalla novelli kasvaa tapahtumien edetessä pirulliseksi kritiikiksi nyky-yhteiskunnan yltiöbyrokraattisista ja jatkuvaa tehokkuutta tähdentävistä piirteistä.

Mikä sopisikaan novellikokoelman päätöstarinaksi paremmin kuin Oliverin kirja, joka kertoo Oliver Twist -nimisestä pojasta, joka elää tulevaisuudessa, jolloin paperikirjat ovat äärimmäisen harvinaisia. Sähköisessä muodossa teoksia saa vapaasti jakaa ja muokata, mutta Oliveria kiehtovat nimenomaan vanhat paperikirjat. Hänen naapuriinsa muuttaa pian Margaret -niminen nainen, jolla on vanhoja huonekaluja ja kirjoja. Hän antaa Oliverille yhden niistä, runokirjan.

Leinosen novellin Oliver Twist ei ole esikuvansa tavoin orpo, sillä hänellä on vanhemmat, mutta yksin hän on ajatustensa ja toiveidensa kanssa, joten käytännössä hän on kuin maineikas fiktiivinen edeltäjänsä. Kun kertomus etenee, Oliver saa selville uusia asioita itsestään ja vanhemmistaan. Nomen est omen. Isän löydettyä Margaretin lahjoittaman kirjan tarinaan tulee mukavasti ytyä: Margaretkaan ei ole sitä miltä alussa vaikutti ja kirjamaailman termistö ja käytännöt pätevät novellin tulevaisuudessa myös ihmisiin. Kun kuvioon ilmaantuu vielä taidokas piirtäjä Amy, Oliverin koulukaveri, ja ilkeä Jash, rinnastukset nousevat korkeimpaan potenssiin. Leinosen analogiat ovat nerokkaita.

Margaretin sukunimeä voi arvailla ja novellin lopussa se paljastuukin, joskin sen alusta puuttuu tavu. Kenties joku ilkimys on editoinut Margaretin sukunimeä sen sähköisessä muodossa?
Tällä novellikokoelmallaan Anne Leinonen osoittaa jälleen kuuluvansa suomikumman terävimpään kärkeen. Onneksi vielä löytyy kustantajia, jotka uskovat tekijöihin niin paljon, että julkaiset novellikokoelmiakin, vaikka ne eivät maassamme mikään kultakaivos olekaan.

Leinosen novelleja – osa samoja kuin tässä suomenkielisessä kokoelmassa ja aiemmassa Valkeita lankoja -kokoelmassa – on nyt myös saatavilla englanniksi, joten jos haluaa yllättää ulkomaalaisen, englantia taitavan ystävänsä todella iloisesti, parempaa kirjalahjaa on vaikea kuvitella. Pienen rasian jumala ja muita novelleja sopii suomea taitaville vaativimpaankin makuun.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Magdalena Hai: Gigi ja Henry 1-3. Karisto 2012-2014.


”Ihminen on vaillinainen, eikä pysty ymmärtämään koskaan täysin maailmaa, jossa hän elää. Puhtaus ja saasta. Nekin ovat vain sanoja. Ne ovat välineitä, joilla maalaamme todellisuuden.”

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia sekoittaa taidokkaasti ja viihdyttävästi steampunkia, vaihtoehtohistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Kieli on rikasta ja omaperäistä, henkilöhahmoilla on oma tapansa puhua. Vastaavasti hahmot ilmentävät erilaisia luonteita ja tapoja, joiden kuvaamisessa tekijä on onnistunut erinomaisesti. Romaanisarjan henkilöt ovat eläviä, todentuntuisia. Jopa ihmissudet.

Oikeastaan trilogia on Gregoroviusten hallitsijasukuun kuuluvan prinsessa Gigin eli Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininan kasvukertomus ja tarina itsensä löytämisestä. Gigin todelliseen luontoon vihjataan jo sarjan ensimmäisessä osassa, oikeastaan hänen äitinsä sanoo sen suoraan eräässä kohtauksessa, ja toisessa osassa vapauden teema, peto ihmisessä ja ihminen pedossa, nousee selkeämmin esiin. Hai viittaa tähän Kellopelikuninkaassa vahvasti, kun ihmissusi Aren Mussovits ja Gigi näkevät, miten eräästä laivasta tuodaan leopardia häkissä. Kohtaus on vaikuttava ja taidokkaasti laadittu.

Vertailukohtana tekijä käyttää vanhaa viinaanmenevää merirosvoa, Puujalka-Murtaughia, joka on nuorena elänyt villiä elämää ja tylsistynyt rauhallisessa vanhuudessaan. Hän ei osaa enää elää muulla tavalla kuin hurjana merirosvona. Vangittu leopardi – ja tietenkin jokainen vapautta rakastava olento, peto, ihmispeto – tuhoutuu, koska se ei pääse toteuttamaan vaistojaan, luontoaan.

Toisaalta kasvaminen ja muutos pelottavat Gigiä. Hän haluaisi jatkaa elämäänsä lapsuuden vapaudessa ja kaipaa sarjan toisessa osassa takaisin Alhaiston kaupunginosan rääsyläisaikaan. Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan.

Vapauden ja villiyden tematiikka hallitsee trilogiaa muutenkin. Ensimmäisessä osassa, Kerjäläisprinsessassa, tutustumme yksitoistavuotiaaseen Gigiin ja hänen perheeseensä. Kuningasperhe on paennut Umbrovian vallankaappausta kaukaiseen Keloburgin kaupunkiin Vihreälle saarelle. Siellä Gigi ystävystyy Alhaiston kaduilla elävän kolmetoistavuotiaan Henryn kanssa. Kun tarina alkaa, tämä kaikki on jo tapahtunut. Varhaiskypsä Henry itsenäisyydessään on suorastaan vapauden ruumiillistuma. Hänen vapaudessaan on kuitenkin traaginen sävy.

Kellopelikuninkaassa vapautta edustavat myös luolassa asuvat lapset ja nuoret, maanalaiset, jotka kapinoivat yhteiskuntaa ja rikkaita vastaan. He eivät alistu vaan panevat hanttiin. Mukana on aimo annos romantiikkaa. Orpo- ja kiertolaislasten johtajat, Nikanor ja Naseem, tuovat tarinaan mustasukkaisuutta ja humoristisia jännitteitä: Gigin kiinnostuessa Naseemista ja päinvastoin, Henry ja Nikanor ovat molemmat mustasukkaisia ja ikäkaudelle tyypilliset ristiriitaiset tunteet räiskyvät. Kellopelikuninkaan loppupuolella Gigin ja Naseemin avainkohtauksessa vapaudenkaipuun teema korostuu entisestään.

Kerjäläisprinsessassan avauksessa Gigi kertoo olevansa nuorin Umbrovian kuninkaallisen perheen neljästä tyttärestä. Vanhin heistä on Katerina, joka on vallankumouksen yhteydessä kokenut todella kovia. Keskimmäiset, Lilibeta ja Ellina, ovat keskenään niin läheisissä väleissä, että he saavat muut tuntemaan olonsa ulkopuolisiksi.

Äiti, kuningatar Sofia, on aristokraattisuuden – ylpeyden, kunnian, arvokkuuden, rohkeuden ja sotilaallisuuden – ilmentymä par excellence, joskin hänestä löytyy myös julmia, suorastaan despoottisia piirteitä, jotka saavat selityksen tarinan edetessä. Silti suuri, lämmin sydän nousee hänen hallitsevaksi piirteekseen, kuten kuningattarelle ja sankariprinsessan äidille sopii.

Sinänsä hauskan tarinankertoja-Henryn yksinäisyys ja epäluuloisuus johtuvat hänen itsenäisyydestään, joka puolestaan on seurausta pojan traumaattisesta menneisyydestä. Vapaus on Henryssä eräänlainen vankila, läheisyyden puutteesta ja sitoutumisen pelosta johtuvaa kapinahenkeä. Hän ei voi antautua kiintymykselle, koska pelkää siitä mahdollisesti seuraavaa menetystä. Vasta Gigin tapaaminen auttaa Henryn luottamaan toiseen ihmiseen.

Henryn menneisyys on siis rankka ja Kerjäläisprinsessassa paljastetaan hänen vanhempiensa kohtalo. Tarinan edetessä Henry haluaa olla lehtimies ja opiskelee Ellinan avulla ahkerasti. Opiskelu yhdistyy Henryn kasvuun ihmisenä ja henkilöhahmona, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän ei kuitenkaan koskaan kadota katurotan veijarimaisuutta ja kapinahenkeä. Tosirakkauden hän kohtaa sarjan päätösosassa, mutta siitä ei voi enempää kertoa paljastamatta tärkeitä juonenkäänteitä.

Kellopelikuninkaassa esiintyvä Sokean Jumalan veljeskunta tuo trilogiaan ripauksen uskontokritiikkiä. Fanaattisuus ja fundamentalismi on kaikkialla samanlaista, uskonnosta tai ideologiasta riippumatta. Veljeskunta edustaa myös hengenvaarallista juonittelua, jonka taustalta löytyy Gigin ykkösvihollinen.

Andros ”Luopio” Epirikos, vallananastaja, on trilogian klassinen roisto, kuningasperheen nemesis, oikea pahuuden ruumiillistuma. Susikuningattaressa hänen arvellaan olleen lapsena aivan normaali, mutta jostain syystä, jonkinlaisen kieroon kasvamisen myötä, Andros Luopio on siirtynyt pimeälle puolelle. Hahmona hän jää hieman etäiseksi, sivuhenkilöksi, vaikka onkin mukana monessa ratkaisevassa käänteessä. Hänen toimintansa tähtää kuningasperheen tuhoamiseen ja Umbrovian hallinnan säilyttämiseen.
Steampunk tulee teokseen Gigin isän, kuningas Konstantin IV Astronomikos ja sarjan toisessa osassa hänen palvelukseensa astuvan nuoren Barnabas Volmontin kautta. Kuningas on myös keksijänero, jonka pommit ja lentolaitteet auttavat sankareita taistelun tiimellyksessä. Kellopelikuninkaassa esiintyy lisäksi Barnabaksen keksimiä minimatoneja ja Titan-ilmalaiva, joka on kuninkaan suurhanke. Se on myös juonen kannalta tärkeässä roolissa.

Susikuningattaressa Pariisin kaduilla kulkee höyrykuoriaisia ihmisiä ja heidän matkatavaroitaan kuljettamassa ja Gigin isosisko Ellina ryhtyy valmistamaan mekanoötököitä, jotka ovat hänen omien sanojensa mukaan ”Barnabaksen minimatonien seuraava sukupolvi”. Nerokas Ellina seuraa keksijäisänsä jalanjälkiä ja on keskeisessä roolissa myöhemmin, kun taistelu Umbrovian hallinnasta alkaa. Mukana on myös Luopion armeijan kauhistuttavia konemiehiä, kellopelisotilaita ja kilpikonnamaisia sekaolentoja.

Gigin Kerjäläisprinsessassa saama vakava silmävamma ja siitä seuraava erilaisuus sekä hyväksytyksi tulemisen tarve ovat Gigin hahmon kantavia teemoja. Juuri vajavaisuus tekee Gigistä niin rohkean ja kauniin. Hänen kauneutensa on sekä sisäistä että ulkoista, ja jos hänen luonteenpiirteistään haluaa nostaa esiin yhden tärkeimmistä, se on tahdonvoima. Gigi on määrätietoinen ja järkähtämätön. Hän uskaltaa kohdata pelkonsa ja pahimman vihollisensa silmästä silmään.

Gigille paljastuu vähitellen seikkoja suvun historiasta, jotka selittävät hänen vaistomaiset tuntemuksensa. Mussovits kertoo, että Umbrovian hallitsijasuku on sekoittunut aikoinaan ihmissusien, varcolacien, kanssa. Gigissäkin on siis roppakaupalla ihmissutta. Juuri tämän tosiasian kuningatar Sofia mainitsee jo sarjan ensimmäisessä osassa: hän viittaa varcolacien verenperintöön Gregoroviusten suvussa.

Erilaisuuden hyväksymisen teemaa ilmentää myös Mussovits, jota Gigi sarjan ensimmäisessä osassa aluksi pitää hirviönä. Vasta kun hän tutustuu ihmissuteen lähemmin, heistä tulee lähimmät liittolaiset ja ystävät.

Kellopelikuningas huipentuu taisteluun, jossa Gigi loukkaantuu vakavasti, jolloin keksijäisän taidot pääsevät oikeuksiinsa. Nyt viimeistään kerrontaa alkaa hallita Gigin erilaisuus – sitä ei voi enää olla huomaamatta, koska tytöstä on tullut ihastuttava höyrykyborgi, jonka suonissa lisäksi virtaa ihmissuden verta. Naseemin suhtautuminen Gigiin teoksen lopussa kertoo kaiken oleellisen. Lukijan on helppo samaistua Naseemiin: Gigin lukuisten aiempien arvostettavien ominaisuuksien rinnalle on nyt tullut yliluonnollisia kykyjä ja hänen mekaaniset rakenteensakin ovat erinomaisen kiehtovia.

Puujalka-Murtaugh on ihmissusi Mussovitsin ohella rakastettava hahmo, joka tuo sarjaan huumoria ja ytyä. Vanha rivosuinen merirosvo ei välitä henkilökohtaisesta hygieniasta eikä käytöstavoista. Tästä irtoaa paljon iloa. Murtaugh seilaa vieläpä lopulta avioliiton satamaan tarvernaa pitävän Kaksoisleuka-Minnien kanssa, joka myös on kerrassaan mainio sivuhahmo. Murtaugh kertoo olevansa vapaa sielu, joten avioliitto ei suju ongelmitta, kuten oli odotettavissa. Susikuningattaren loppupuolen suuressa taistelussa merirosvosta paljastuu uusia puolia.

Vapauden tematiikka on läsnä myös kuningasperheen oleskelussa Keloburgissa Vihreällä saarella, jonka hallitsija, ”isäntä”, käyttäytyy kuin omistaisi aristokraattiset asukkinsa. Mies on keräilijä, joka haalii omistukseensa poikkeusihmisiä. Osa Susikuningattaren tapahtumia seuraa siitä, että kuningatar Sofia haluaa ravistaa Keloburgin isännän orjuuttavan ikeen perheensä harteilta.

Susikuningattaressa
Gigi on jo selvästi henkisesti vanhempi ja kypsempi, vaikka on vasta viidentoista. Samoin käy ilmi, että hänen tunteensa Henryä kohtaan ovat aina olleet sisarelliset. Nyt he asuvat samassa asunnossa yhdessä Gigin henkivartijana toimivan Mussovitsin kanssa, vaikka Henry Keloburgin Sanomien ulkomaantoimittajana matkustelee paljon. Gigi tietää, että huolimatta sisarellisista suhteista hänen äitinsä paheksuu yhteisasumista Henryn kanssa.

Susikuningattaren alku kertoo Gigin valmistautumisesta tulevaan taisteluun Umbrovian hallinnasta. Hän on jo edellisessä osassa Mussovitsin pyynnöstä lupautunut Umbrovian susikuningattareksi, koska kuningatar Sofia kieltäytyy kunniasta. Luopio vainoaa ihmissusia Umbroviassa, ja vaikka ne ovat vahvoja, voittaakseen sodan ne tarvitsevat yhdistävän tekijän, johtajan, ihmissusien kuningattaren. Romaani käynnistyy vauhdikkaasti, kun Gigi on japanilaisen mestari Oniwakan opissa ja joutuu taistelemaan opettajansa kanssa saadakseen selville, mitä hänen nimensä tarkoittaa.

Hai on upottanut Pariisiin useita riemastuttavia yksityiskohtia, vuokranmaksua välttelevistä ullakkoboheemeista jouhikkoa yöllä soittavaan pohjoismaalaiseen rappiotaiteilijaan, ja tavataanpa erään illanvieton aikana ohimennen muuan oikea höyrypunkin innostajana toiminut kuuluisa kirjailija.

Matkalla Umbroviaan, Unkarin pustalla, Gigi, Henry ja Mussovits kohtaavat romaneja ja salaperäisen Simza-tytön. Simzakin on erilainen: toiseuden ja vierauden teema korostuu myös hänen hahmossaan. Simza osaa ennustaa ja kertoo Gigille syvällisiä totuuksia maailmasta. Romaneilla on myös kiehtova höyryhevonen, Uljas Ruskea, joka pian paljastuu itsensä keksijänerokuninkaan tekeleeksi.

Umbroviassa ihmissusi Aren Mussovits tapaa pitkästä aikaa Lucija-vaimonsa ja Rufus-poikansa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa on käynyt ilmi, että Mussovitsilla on Rufus-niminen veli, joka on liittoutunut vallananastaja Andros Luopion kanssa. Mussovitsin perheestä paljastuu Umbroviassa uusia puolia, jotka selittävät veljesten historiaa.

Susikuningattaren kauneimmassa kohtauksessa joukko kapinoivia nuoria ihmissusia piirittää Gigin, joka taistelee olentoja vastaan naginata-salkoaseella mestari Oniwakalta saamiensa oppien avulla. Juuri kun Gigi on alistumassa tappioon ylivoimaa vastaan, hän ymmärtää, että vanha veriside Gregoroviusten ja varcolacien välillä pitää uudistaa. Hurmeinen rituaali saa aurat liekehtimään ja ”puhtaan, aggressiivisen voiman” laukkaamaan Gigin suonissa.

Trilogia huipentuu veriseen sotaan Luopion ja Gigin joukkojen välillä, ja loppukohtaus taulukuvaelmineen on todella upea. Sen sanoma ei jätä kylmäksi.

Jokaisen kirjan lopusta löytyy tekijän lyhyt selvitys luomastaan maailmasta ja sen taustoista sekä kirjallisuuslistaus. Nämä osoittavat sen, kuinka paljon taustatyötä kirjailija usein tekee luodessaan vaihtoehtohistoriallisen maailman teoksensa tapahtumille. Selityksistä löytyy runsaasti mielenkiintoisia historiallisia detaljeja ja ihmissusimytologiaa. Hain tulkinta ihmissusimyytistä osuu nappiin.

Toisaalta taustoitukset saattavat viedä joiltain lukijoilta osan kuvittelemisen ja pähkäilemisen ilosta, joten jos kirjojen maailma vaikuttaa ahmiessa viehättävän salaperäiseltä, samaan aikaan tutulta ja vieraalta, ”Sananen kirjailijalta” voi hieman rikkoa kiehtovaa illuusiota.

Karttojen käyttö etu- ja taka-aukeamalla on fantasiagenren vakiintunut perinne, ja Magdalena Hai osaa kirjoittamisen ohella myös piirtämisen. Vain Kerjäläisprinsessassa karttaa ei ole. Kirjojen upeat kansikuvat on tehnyt Sára Köteleki.

Gigi ja Henry -trilogia vie lukijan mennessään. Vauhtia, käänteitä ja yllätyksiä riittää, niin onnellisten kuin vähemmän onnellisten tähtien alla, eikä monessa suhteessa epätäydellisiin ja traagisiin päähenkilöihin voi olla samaistumatta ja rakastumatta. Tämä on erinomaisen kirjallisuuden ja yleisinhimillisyyden tuntomerkki. 

maanantai 25. toukokuuta 2015

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita. Osuuskumma 2015.

Tähtivaeltaja 2/2015

Jussi Katajalalta on aiemmin ilmestynyt historiallisten novellien kokoelma Leonardon rasia ja muista historiallisia tarinoita. Nyt on vuorossa rautaisannos kauhukertomuksia. Pitkän linjan tekijän varma ote näkyy molemmissa kokoelmissa eikä heikkoa lenkkiä uudemmassakaan kirjassa ole. Myös toimitustyö on tehty pieteetillä.

Kokoelman avaava
Kymmenen kuvaa kuolemaan on perinteinen kauhunovelli, jossa jännite säilyy loppuun saakka. Mökillä saunomassa ja grillaamassa oleva nuorisoporukka löytää Polaroid-kameran, jolla otetuissa kuvissa näkyy outo nainen. Tunnelma tiivistyy vähitellen, kuva kuvalta, tapahtuma tapahtumalta. Kauhu on psykologista, verellä ja suolenpätkillä kirjailijan ei tarvitse mässäillä.

Vampyyritarina
Verenperintö on kokoelman parhaita. Helsingissä pariisilaislähtöinen vanha, mutta nuorekkaana säilynyt verenimijä Jules kohtaa kahvilassa salaperäisen Emilian, rakastuu, ja vähitellen lukijalle paljastuu, mihin kaikkeen novellin ja kaupungin nimi viittaa. Onnistunut on myös vampyyriaiheinen niminovelli, joka sekin sijoittuu pääkaupunkiin.


Boris Hurtan ystävän sydäntä lämmittää kirjailija-aiheinen Ääni kellarissa. Konjakkikahvien ja kirjaharvinaisuuksien kyllästämän novellin ainoa vika on se, että se loppuu liian pian.

Kertomuksissa vieraillaan myös muun muassa avaruusasemalla, Antarktiksella, Tukholman metrossa ja Egyptissä, ja kohdataan ihmissusia, kummituksia, maahisia, enkeleitä, demoneja ja muita omituisia otuksia, tulevaisuutta ennustavista maalauksista puhumattakaan.

Päiväkirjamuotoisessa Egyptin yössä Katajala osoittaa jälleen mestarillisuutensa historiallisen novellin saralla. Epäluotettavan kertojan muistiin merkitsemä, muinaisia jumaluuksia ja kauhuja vilisevä tarina on muutenkin erinomaisesti toteutettu. Myös Lovecraft-pastissi Ikuisten unien loppu hulluuden vuorineen vakuuttaa.

Kokoelmassa on kolme aiemmin julkaisematonta novellia ja kaksi muualla julkaistuista tarinoista laajennettua versiota. Jussi Katajala voinee varautua Atoroxiin ja muihin palkintoihin myös jatkossa, siksi kovatasoista kummaa hänen taikanäppäimistöstään irtoaa.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Rein Raud: Rekonstruktio. Suom. Hannu Oittinen. Like 2015.


Rekonstruktion kertojaminä Enn Padrik kirjaimellisesti rakentaa neljän ihmisen joukkoitsemurhassa kuolleen Anni-tyttärensä menneisyyden uudestaan omien muistojensa ja Annin ystävien kertomuksista. Hän seuraa tyttären jälkiä Ranskaan ja kiertelee Viroa tapaamassa Koivikkoperän yhteisöstä ajoissa lähteneitä henkilöitä. Irrallisista osista muodostuu vähitellen ahdistava, mutta opettavainen tarina.

Romaanin kertojaminä on sairastunut syöpään ja tietää kuolevansa pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa selvittää, mitä Annille tapahtui ja miksi hän kuoli.

Koivikkoperän yhteisö on oikeastaan eräänlainen uskonlahko, jonka keskeisiin hahmoihin lukeutuu Androidi-niminen mies. Hän on myös romaanin tapahtumien kannalta tärkeä henkilö.

Kertojaminän vaimo Maire ja Mairen sisar Elo ovat myös tarinan avainhahmoja, varsinkin Elon kohtalo nousee kertojan kannalta hyvin merkitykselliseen rooliin. Henkilökuvaus on traagista, taidokasta ja realistista. Tekijä luo sivuhahmotkin varmalla otteella.

Raud pohtii kerronnan lomassa uskonnollisen fundamentalismin olemusta ja syitä, joiden vuoksi yksilö fundamentalismiin hurahtaa. Samoin romaanissa kartoitetaan ihmisen yleistä tarvetta löytää elämälleen merkitys ja viitekehys. Erilaisia filosofioita, nimiä ja oppeja tarinassa vilisee turhankin paljon ja minäkertojan haastattelemien ihmisten kertomuksista rekonstruoima narratiivi on välillä väkisinkin hieman huteralla pohjalla. Kerronta lipsahtaa paikoitellen melkein metafiktion puolelle, mutta kertojan persoonapronominikommenteissa tämän asian selitteleminen alleviivaa liikaa tarinan rakentamisen (konstruoimisen) ja etäännyttävien fiktiokerrostumien ideaa.

Androidi on itseoppineena guruhahmona ja profeettana oikeastaan parodia aidoista karismaattisista saarnaajista. Yliampuvuus voi tosin olla nimenomaan tekijän tarkoitus, koska Anni ei lankea Androidin houkutuksiin vaan epäilee jo varhain miehen olevan pelkkä itseään korottava tyhjänpuhuja. Todelliselta johtajalta vaaditaan enemmän. Paljon enemmän.

Oikeastaan jonkinlainen guru tai johtaja on elämän tarkoitusta etsiville, traumatisoituneille, pettyneille ja harhautuneille idealisteille vain viimeinen – välttämätön – naula arkkuun, jolloin tarjonta kohtaa helposti kysynnän. Tästä syystä Koivikkoperän yhteisössä vierailee muitakin guruehdokkaita, joiden karisma ja sanoma eivät yhteisön johtohahmoja kuitenkaan vakuuta. Näissäkin hahmoissa on parodian makua. Lopussa todellinen keulakuva ottaa ohjat käsiinsä ja samalla romaanin salapoliisitarinaa muistuttava vyyhti purkautuu kokonaan auki.

Rekonstruktio onnistuu erinomaisesti uskonnollisen yhteisön vähittäisen eristäytymisen ja yhdenmukaistumisen dynamiikan kuvauksessa. Samoin haavoittuneen, sisältä tyhjän ihmisen epätoivoinen elämän tarkoituksen etsiminen, hapuilu, kirjaimellisesti rekonstruktio, on taitavasti kuvattu. Kun mukana on vielä sopiva annos Viron lähihistoriaa, lopputulos on onnistunut.

Monikerroksinen Rekonstruktio pitää lukijan otteessaan kalkkiviivoille asti ja kannustaa kansien sulkemisen jälkeenkin pohdiskelemaan ihmisyyden syvimpiä kysymyksiä. Yksilön elämä on ainutkertainen ja hauras, joten sitä ei kannata haaskata väärien profeettojen ja harhaisten oppien sokeaan seuraamiseen.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Valkoiset varpaat – Kauhutarinoita. Toim. Marko Hautala. Haamu 2015.


Kannen kuvitus: Ivi Rebova.


Kirjan esipuheessa antologian toimittaja Marko Hautala kertoo, että halusi mukaan kirjoittajia, jotka eivät ole kauhun saralla aiemmin kunnostautuneet. Ruotsalainen Anders Fager on poikkeus. Valinta on kaikin puolin onnistunut.

Antologian avaa Virpi Hämeen-Anttilan novelli Suljettu osasto. Se kertoo vanhasta kirjastosta, johon tulee uusi johtaja. Mukana on myös ihmissuhdejännitteitä. Kriitikko ei tässä voi valottaa juonenkäänteitä, koska se olisi lukuilon pilaamista, mutta todettakoon, että muutosvastarintaa esiintyy tai tietty varovaisuus erinäisten asioiden suhteen sellaiseksi tulkitaan. Juohevasti etenevä tarina sisältää melkoisesti kauhun lajityypillisiä kliseitä vanhoista kirjoista ilkeään uuteen pomoon, mutta siitä huolimatta onnistuu. Huumoriakin on sopivasti mukana.

Essi Kummu on kryptisempi Vapaapäivä-tarinassaan. Kertomus on voimakkaan eroottinen ja kaunis, perustunnelmaltaan suorastaan haikea. Aistillisuus nostaa ihokarvoja heti alussa. Kertoja vaihtelee, kyse on tuoreesta pariskunnasta, joka asuu New Yorkissa. Tapahtumat sijoittuvat asuntoon ja kadulle. Yliluonnollinen elementti on lähes runollinen, hyvin arvoituksellinen, peräti myyttinen. Kuin uni novellin alussa.

Pariskunnan intohimoisessa – himokkaassa – suhteessa on epämukavuutta herättäviä pohjavirtauksia, joihin teksti vihjaa ensin hienostuneesti, sitten selkeämmin. Molemmilla on elettyä elämää takana. Suhde ei koskaan ole pelkästään kahden ihmisen välinen, menneisyys, tulevaisuus ja olemisen sietämätön paino ovat siinä jatkuvasti läsnä. Kaikki haavat eivät arpeudu. Intiimeinkin kohtaaminen sisältää muistoja, jotka ahdistavat ja etäännyttävät.

Naispäähenkilön nimi viittaa eeppiseen historiaan, hänen näkynsä ja paljon muutakin voidaan tulkita liittyvän hänen nimeensä. Kaikin puolin nerokas veto. Myös tapahtumapaikka saattaa liittyä kertojanaisen toistuviin näkyihin. Tai kenties rakkaus raatelee meidät kuoliaaksi.

Novellin seksuaalisesti outo ja intertekstuaalisesti rikas lopetus hipoo täydellistä, se kietoo kaiken edellä sanotun käärinliinoihin, viimeistä lausetta myöten. Jo kerrontateknisesti tämä eroottista laavaa sykkivä ihmissuhdetarina on silkkaa korkeakirjallisuutta ja monitulkintaisuus vain vahvistaa vaikutelmaa. Lukija joutuu analysoimaan, sulattelemaan, kaivelemaan – ja lukemaan uudestaan.

Novellissa on kyse parisuhteen, seksuaalisuuden, himon ja ihmisyyden syvimmistä kerrostumista. Sieltä se todellinen kauhu nousee. Syvyys kuiskaa, viettelee, hiipii, hyväilee ja lupaa. Vasta sen jälkeen se repii ihmisen kappaleiksi. Tästä ei kirjallisuus parane.

Anders Fager on antologian ainoa ulkomaalainen kirjoittaja, sen lisäksi, että hän on kokoelman toimittaneen Marko Hautalan ohella ainoa varsinainen kauhukirjailija. Satu Grönroosin suomentama Kuolema saapuu Bodskäriin alkaa toiminnallisesti lyhyen, tunnelmaa luovan alkujakson siivittämänä. Joukko kovia ruotsalaissotilaita on suorittamassa tehtävää Bodskärin kalastajakylässä Tukholman saaristossa. Miehiä johtaa salaperäinen Carter, jota näkökulmahenkilö, eliittisotilas Larsson, katsoo hieman kieroon. Fager on upottanut tekstiin hauskan viittauksen Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen.

Eliittisotilaiden lähestyessä kylää käy ilmi, että 1980-luvulle sijoittuva tarina on myös ajankohtainen rakkaan tai vähemmän rakkaan itänaapurimme vedenalaisen puuhastelun tiimoilta. Tai ainakin ruotsalaiset herkästi luulevat, että merenpohjassa viilettää ryssän sukellusveneitä, vaikka oikeasti siellä saattaa lymytä Naton sukellusveneitä, kaikuja ruotsalaisten paattien viallisista potkureista, tai jotain paljon pelottavampaa. Näitä jahteja me Kekkoslovakian lapset muistamme 80-luvulta, jolloin niille naurettiin antaumuksella. Kerran tosin Neuvostoliiton U 137 -sukellusvene ajoi ihan oikeasti Ruotsin etelärannikolla karille, joten sitä ei tarvinnut erikseen jahdata.

Fager on tämän arvostelun kirjoittajaa kolmisen vuotta vanhempi ja novelliantologian esittelytekstin mukaan entinen upseeri. Se selittää paljon: sukellusvenejahdin humoristinen luonne, sotilaallisen operaation kuvaus ja miesten väliset suhteet vakuuttavat realistisuudellaan. Tekijä on mestari tunnelman tiivistämisessä vähitellen. Tekstin rytmitys vaihtelee tarpeen mukaan; lause lyhenee, tempo nakuttaa kiivaasti toiminnan huipentuessa.

Pahuus Bodskärissä on melkein puhdasta Lovecraftiä. Jos tuntee Fagerin aiemmin suomennetut novellit, loppuhuipennuksen arvaa helposti. Se ei kuitenkaan haittaa, ei ollenkaan. Päinvastoin: sen odottaminen kannattaa. Koska novellin temaattista ydinaluetta ovat tuntemattoman pelko ja ennakkoluulot, se iskee valorakettina myös psyykemme pimeimpiin kellariloukkoihin.

Sami Hilvon
Kehdosta hautaan on perinteinen tieteisdystopia maailmasta suuren tuhon jälkeen. Mukana on tyypillistä allegorista satiiria nykymaailmasta, mutta tulevaisuus ei sekään näytä hyvältä. Kertomus kärsii genrelle ominaisesta tulevaisuuden maailman yksityiskohtien korostamisesta varsinaisen tarinan kustannuksella: hahmot ja juoni jäävät toissijaisiksi miljöön ja teknologian kuvailun rinnalla. Kauhutunnelmaa ei juuri synny, joskin lopetus on nihilistinen ja sikäli ikävä. Perinteisen scifin ystävälle novelli varmasti toimii paremmin.

Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kertoo yksinhuoltajaäidistä, joka pestautuu kotiapulaiseksi omituiselle pariskunnalle. Pieni Toivo-poika muuttaa Mariana-äidin mukana uuteen työpaikkaan. Vähitellen paljastuu, että Siri ja Ape ovat paljon kummallisempi pari kuin Mariana osasi alussa epäilläkään.

Nopeasti selviää, että vanhalla pariskunnalla on jonkinlaisia intressejä yksivuotiasta Toivoa kohtaan. Verkkaisesti etenevä tarina kietoutuu uskonnollisen fundamentalismin ja lahkolaisuuden ympärille. Marianan työsopimusta voidaan melkein ajatella perinteisenä sopimuksena paholaisen kanssa, vaikka siitä ei koidu Marianalle mitään etua. Päinvastoin.

Novellin alku jo osoittaa, että tässä kerrotaan myös jonkinlaista muunnelmaa Jeesus-tarinasta, joka tällä kertaa sijoittuu Suomeen, joskaan ei ihan nykyaikaan. Toteutus ei valitettavasti oikein vedä, tarina laahaa ja teksti on välillä kömpelöä. Kuin-vertauksia on liikaa ja niissä muutenkin toivomisen varaa.

Minäkertoja Mariana on hahmona uskottavuuden rajoilla, hänen asenteensa vaikkapa Toivo-pojan ja Saarnaaja-Apen suhteeseen ei usein ole kovin äidillinen. Myös Marianan toiminta tai sen puute vaikuttaa heikosti perustellulta tai oikeastaan sitä ei voi helposti perustella ollenkaan. Kerronnasta ei näet käy ilmi, miksi äiti ei suhtaudu pieneen lapseensa suojelevammin. Välillä Mariana on kuin lumouksen vaikutuksen alainen, välillä kertoo syöneensä pillereitä, mutta yhtäkkiä pillereiden vaikutus lakkaa, kun jotain dramaattista tapahtuu. Mariana on niin naiivi kaikesta tiedostaan ja kriittisyydestään huolimatta, että hahmona vaikuttaa kovin luonnosmaiselta. Voidaan toki ajatella, että hän on tyypillinen uskonlahkon ja karismaattisen saarnamiehen uhri, ja siten epäluotettava kertoja, mutta sen pitäisi käydä ilmi kerronnassa johdonmukaisemmin. Mariana haluaa karata, mutta mitään todellista kapinaa saati särmää hahmosta ei löydy.

Tarinassa esiintyvä Maija-hahmo on myös keskeneräisen oloinen ja väkinäinen. Hän haluaa auttaa kertojaa, mutta välillä toimii kuin vanginvartija. Mariana ja Maija halailevat ja itkevät, mutta mistään ei tule valmista. Tuntuu kuin tekijä kertoisi asioita vain kertomisen vuoksi, dramaturgisesti tapahtumia ei voi perustella, eivätkä ne tuo novelliin edes tunnelmallisesti mitään olennaista.

Sitkeä nuha selityksenä sille, miksi Saarnaaja ei haista lapsen vuoteenkastelua, on kovin heppoinen. Oikeastaan myös Ape-Saarnaaja jää henkilönä ontoksi. Hänessä ei ole sellaista pahuuden karismaa, jota tällaiselta hahmolta kaipaisi. Kun novelli loppuu, jonkinlainen pettymys jää päällimmäisenä mieleen. Aineksia parempaan toteutukseen ideassa olisi ollut. Mies (Ape) patriarkaalisena Jumalana – ydinperheen diktaattorina – on varmasti tekijän tarkoittama sanoma, mutta kerronnallisesti ja dramaturgisesti novelli ei onnistu sen välittämisessä.

Jaakko Yli-Juonikas tykittää raskaasti sisällissotakuvauksella Komentaja Kalm. Vanhahtava kieli naulaa jykevästi taiston tuoksinalla alkavan novellin välittömästi epookkiin ja samalla kerronta varsinkin dialogeissa parodioi oivallisesti äärikansallismielisiä näkemyksiä. Komentaja Kalm on hahmona kerrassaan herkullinen. Nimestä nousee mielleyhtymiä, jotka sopivat täydellisesti Kalmiin. Groteski kertomus on mestarin työtä alusta loppuun eikä se taatusti jätä kylmäksi paatuneintakaan kauhuahmattia. Vihjeitä tulevasta on sijoitettu tekstiin sopivasti, mutta vasta lopussa kiitos seisoo ja lukija palkitaan ruhtinaallisesti.

Marko Hautala on toimittamisen lisäksi kirjoittanut antologiaan novellin Varpaat. Tarina kertoo Ninasta ja Petestä, jotka ovat matkalla Etelä-Ranskassa. Nina on Peteä huomattavasti nuorempi eikä lapsensa jättänyt mies vaikuta täysin tyytyväiseltä tilanteeseen. Suhteeseen on ilmaantunut säröjä.

Nina ja Pete menevät majatalon baariin ja tapaavat siellä Alex-nimisen paikkakuntalaisen. Alex kertoo heille muinaisista luolista ja tarjoutuu oppaaksi. Nina vastustaa.

Hautala luo jännitteitä hienovaraisesti, hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia. Henkilöt rakentuvat ekonomisesti dialogissa, tekijän ei tarvitse turhaan kuvailla ja jaaritella. Ninan ja Peten välinen kireys ilmenee pienistä yksityiskohdista, jotka samalla kuljettavat tarinaa eteenpäin. Alex toimii katalyyttina, jollaisia on tosielämässäkin.

Ninan vastustus tarkoittaa tietenkin sitä, että he väistämättä lähtevät Alexin mukaan. Alkaa matka pimeyden sydämeen, ihmisyyden alkuaikoihin, nimettömiin pelkoihin, totaaliseen kauhuun. Hautala luo taidokkaasti äärimmäistä psykologista jännitystä, joka huipentuu primitiiviseen rituaaliin.

Novellin klaustrofobisessa huippukohdassa psykologinen kauhu purkautuu fyysiseksi, seksuaalisuus yhdistyy hurmeiseen kannibalismiin, paniikki tunkeutuu tiedostamattomaan ja uniin, rinnastuu konkreettisesti lapsuuden äkilliseen pakokauhuun, ja lopulta selitetty jää selittämättömäksi. Erinomaisen tehokas päätös antologialle. Jos jostain jää epämukava olo, niin tästä.

Valkoiset varpaat on oivallinen lisä suomalaiseen kauhukirjallisuuteen ja sisältää myös pari mestariteosta. Koska tekijöinä on varsin tunnettuja nimiä, antologian toivoisi saavuttavan laajemmankin lukijakunnan. Josko realismiin tottuneen lukijankin olisi vähitellen aika katsoa itseään syvälle sieluun ja pohtia, miksi lapset niin usein pelkäävät pimeää, ja aikuiset toisiaan. On nimittäin syytäkin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Tuulia Matilainen: Hullu koira. Haamu 2015.


Tuulia Matilaisen esikoisromaani lähtee voimalla liikkeelle. Kertoja on taluttaja, jonka tehtävä on saattaa kuolleet, kummittelemaan jääneet henget toiselle puolelle. Hän kuuluu taluttajien ryhmään, jossa on usean naisen ohella vain yksi mies.

Minäkertoja on nimeltään Lena. Hänen toimintansa keskittyy Viroon, jolloin henkien taluttamisen yhteydessä kuvataan maan historiaa ja ihmisten traagisia kohtaloita muun muassa Stalinin kyydityksissä. Kerronta on runollista ja koskettavaa. Tuska tulee iholle. Samalla lukija tutustuu Viron paikallishistoriaan ja luontoon.


Perinteisen kummitustarinan rinnalla tekijä kuljettaa yleisinhimillistä tematiikkaa. Suomalainen etelänaapurissa on tarkkaileva ulkopuolinen, joka tutustuu maahan ihmiskohtaloiden kautta. Kuolleet sielut opettavat minäkertojalle elämää ja virolaisia tapoja.

Henkien auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi, tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin.

Vähitellen tarinan edetessä päähenkilöstä paljastuu lisää. Silti hän on arvoitus, kuten työnsäkin. Ihmisenä hän vaikuttaa yksinäiseltä, ja sanoo sen suoraankin. Hän on yksin, kuten kummittelemaan jääneet vainajien sielut. Tekijä saattaa vihjata, että me kaikki olemme lopulta yksin. Toiset meistä vain ovat sitä jo eläessään, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Yksinäinen on aina sivullinen, ulkopuolinen tarkkailija. Hän ei sulaudu, ei alistu. Jokin yksinäisessä haluaa pysyä suurista joukoista erillään, mutta kuitenkin hän haluaa myös auttaa kohtalotovereitaan. Lenalla on ystävä, Sirje, joka kuuluu taluttajiin, ja joka usein joutuu pyytämään Lenan apuun, kun Sirje taluttajana ei jostain syystä sovi hengelle.

Lena päätyy ravintoloitsijatuttavansa Tapion pyynnöstä Sibula Villaan, Peipsijärven maisemiin. Siellä hän kohtaa hullun koiran hengen. Majatalo on entinen apteekki.

Huoneiston kuvaamisessa tekijä herättää kuvitelmilla entisistä asukeista ja asiakkaista henget eloon toisellakin tavalla. Majatalossa Lenan kanssa asustaa virolainen Rutt, joka kertoo apteekin menneisyydestä tärkeitä seikkoja.

Lesken pitkä yksinäisyys, hullun koiran henki, ja romanttinen, aavemainen miljöö ampuvat tarinan lopulta eroottisiin korkeuksiin, tavalla, josta on mahdotonta sanoa mitään paljastamatta olennaisia osia teoksen tapahtumista. Vieraiden henkien kohdatessa Lena tuntee sähkön sisällään: ”Huoneissani on kylmä ja lämmin samaan aikaan.”

Romaani muuttuu kauniiksi rakkaustarinaksi, joka samalla huokuu pohjatonta epätoivoa. Yksinäisyys lievittyy vain hetkeksi, kunnes todellisuus iskee vasten kasvoja. Hädässä ystävä tunnetaan.

Huoneissa, seinissä, asuu muistoja, jotka voi herättää eloon mielikuvituksessa. Matilainen kertoo jälkisanoissa, että kaksi kirjan hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin. Tekijä on teoksensa sivuilla herättänyt näiden henkilöiden haamut henkiin, ja taluttanut heidät samalla kaunokirjallisuuden historiaan. Harvinaisen kypsä esikoinen.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Jani Saxell: Sotilasrajan unet. WSOY 2014.


”Mielettömässä maailmassa on sama, missä lapsensa menettää.”

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Jani Saxellin edelliselle romaanille Unenpäästäjä Florian. Jatkoa on tulossa Sotilasrajan unillekin, joten lukija joutuu odottelemaan trilogian päätöstä saadakseen selville erinäisiä asioita. Toisaalta kaksi ensimmäistä osaa seisovat omilla jaloillaan eli teokset voi lukea myös erillisinä kertomuksina. Jos lukee molemmat, kahden ensimmäisen osan järjestykselläkään ei ole väliä: Unenpäästäjä Florianin voi mainiosti lukea Sotilasrajan unien jälkeen. Todettakoon tässä se, että molemmat kannattaa lukea, ja trilogian päätösosaa ei niiden jälkeen voi olla lukematta.

Viisiosaisen järkäleen alku tapahtuu lähitulevaisuudessa. Siinä missä edeltäjä sijoittui Suomen ohella Romaniaan, Sotilasrajan unet painottuu Balkanille, joskin Romaniassakin kyllä vieraillaan. Mukana on jälleen historiaa, taitavaa ajankuvausta ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle unesta, jossa Srebrenican kauhut palaavat hollantilaisen rauhanturvaajan Dirkin mieleen. Samalla lukija huomaa, että teoksessa kyse on myös ajankohtaisista asioista, jotka liittyvät islamiin ja maahanmuuttoon. Nyky-Hollannin poliittinen ilmapiiri Geert Wilderseineen nivoutuu heti kättelyssä serbien suorittamaan muslimien joukkomurhaan ja yleiseen uskonnollis-etniseen vihanpitoon.

Kirjan teemat ovat siis valtavia, ikuisia. Ne käsittelevät ihmisyyden peruskysymyksiä, kuten sotaa, vainoa, vihaa, rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuutta ja rakkautta. Ajankohtaisia ne ovat tietenkin aina, mutta vaatii osaamista yhdistää näin suuria teemoja spekulatiiviseen fiktioon ja aikalaiskuvaukseen. Saxell onnistuu mainiosti.

Narratiivi sukeltaa unimuiston jälkeen pidemmälle menneisyyteen, romaanin ensimmäisen osan päähenkilön Dirkin lapsuuteen ja nuoruuteen, käynnistyen vuoden 1972 Hollannista. Vanhempien hippihenkinen vapaudenrakkaus determinoi nuoren kapinallisen näkökulman: vasemmistolaisen pasifistin ja androgyynin asemesta Dirkistä tuleekin sotilas.

Dirkin kokemuksissa jatkuu Unenpäästäjä Florianista tuttu kronologian murtuminen eli kerronta poukkoilee juohevasti nykyisyydestä (oikeammin siis lähitulevaisuudesta) menneisyyteen. Takaumat ja muistot valaisevat ja kommentoivat kerronnan nykyhetkeä. Vastaavasti samoja henkilöitä kuvataan eri paikoissa, joista osa osalta valmistuvan palapelin tavoin muodostuu rikas ja dynaaminen kuva eurooppalaisesta kulttuurista ja sen ilmenemismuodoista. Dirkissä on selvästi myös samaa ulkopuolisuutta, outsideria, kuin Florianissa.

Silta Suomeen tulee UNPROFOR-joukoissa mukana olleen esikuntaupseeri Karlssonin kautta. Joulukuun alussa vuonna 2015 kovien kokemustensa aiheuttamista mielenterveysongelmista kärsivä Dirk vierailee sotilastoveriensa kanssa Karlssonin luona Turun saaristossa. Siellä rauhanturvaajaveteraanit metsästelevät ja muistelevat vanhoja isännän juopotellessa. Matka on jokavuotinen perinne.

Ruotsinlaivalla mukaan putkahtaa voimalla jo aiemmin vihjattu yliluonnollinen elementti. Matkalla Karlssonin luo Dirk ja hänen toverinsa näkevät kaikki saman, oudon painajaisunen. Viittauksia unikatoon ja Florianiin ilmestyy tarinaan. Saxell koukuttaa lukijan hienovaraisilla vedoilla.

Teoksen ensimmäinen osa huipentuu Karlssonin mökillä tapahtuvaan kohtaamiseen salaperäisen Flaviuksen kanssa. Oudot, unenomaiset yksityiskohdat maustavat toiminnallista kliimaksia. Dirkin rooli trilogian päätösosassa jää auki.

Romaanin toisessa osassa pääosaan astuvat Unenpäästäjä Florianista tutut rakastavaiset Ann-Stine ja Florian. Samalla kerronnan nykyhetken painopiste asettuu kotimaan kamaralle, tarkemmin edellä mainittujen pitämään siunauskirottujen reservaattiin uusimaalaisen Räksylän kansankouluun. Saxell kommentoi ironisesti myös ajan ilmiöitä, erityisesti maassamme kohtalaisen suosittua populistista politiikkaa kaikkine ylilyönteineen. Takaumat jatkavat edellisen romaanin kesken jääneitä tapahtumia. Miten Flavius sopii kuvioon, kuka, ja mikä, hän on? Jos lukee Unenpäästäjä Florianin vasta Sotilasrajan unien jälkeen, teosta voi ajatella takaumina myöhemmän osan tapahtumille.

Vastaavasti Balkanin historia saa edelleen lisävalotusta Gani-pojan näkökulmahenkilössä ja kokonaan erillisissä historiaosioissa, jotka jatkuvat romaanin seuraavissakin osissa. Kuten todettua, Sotilasrajan unissa on kaiken kaikkiaan viisi osaa. Gani on lähtenyt Suomeen Ann-Stinen ja Florianin luokse. Myös hän omaa yliluonnollisia kykyjä. Romaani toistaa tässä Unenpäästäjä Florianin kuvausta romanien historiasta. Mukaan tulee jälleen Musta Saara, romanien suojeluspyhimys. Käy ilmi, että myös Bob Dylanista löytyy yhteys häneen. Egyptin arabikevään tapahtumat saavat nekin sijansa romaanissa.

Yksittäisten henkilöhahmojen, kuten Marinan, Sabinan ja Ganin, elämäntapahtumissa tekijä esittää mikrohistorian tasossa makrohistoriallisia tapahtumia. Yksilöiden valinnat ja kohtalot peilaavat tapahtumien suuria linjoja. Näin Saxell oivallisesti purkaa myös ennakkoluuloja ja yleistyksiä, jotka helposti kärjistyvät konflikteiksi moniarvoisessa kulttuurissa. Yksilöä ymmärtämällä oppii ymmärtämään myös sitä kulttuuripiiriä, jossa hän on kasvanut.

Myös rikosylikonstaapeli Sauli Nuortaman tarina jatkuu Unenpäästäjä Florianista. Hänen mukanaan jatko-osaa höystää Suomen lähimenneisyyden tarkastelu voimakkaan yhteiskunnallisella painotuksella. Samalla Saxell kirjoittaa koko Euroopan historian Sarajevon ja entisen Jugoslavian alueen ympärille. Tämän myötä teoksen edetessä lukijan eteen aukeaa vähitellen laajempi perspektiivi Oksidentin pluralistiseen perinteeseen.

Tärkeässä osassa on jo pitkään maanosamme sisäisiä ja ulkoisia rajoja koetellut kulttuurien konflikti, joka ei kuitenkaan ole välttämätön: rauhanomainen rinnakkaiselokin onnistuu. Konflikteja, eri perinteiden ja tulkintojen yhteentörmäyksiä, esiintyy myös eri kulttuuripiirien ja uskontojen sisällä. Saxellilta luonnistuu sen kuvaaminen, Sarajevo keskeisenä näyttämönään.

Kirjailija kutoo merkitysten verkkoja nykypäivästä historiaan ja takaisin. Etnisyys ja uskonto heijastuvat sekä romaanin teemoina että päähenkilöissä. Kylmä, intressipainotteinen suurvaltapolitiikka on aina vaikuttanut myös vähemmistöjen asemaan ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Niin se tekee edelleen.

Tapahtumien tiimellyksessä lukija huomaa paikoitellen lukevansa vaihtoehtohistoriaa, jossa esiintyy keksintöjä ja ilmiöitä, joita ei oikeasti ole olemassa. Tämä fantasiaelementti lisää romaanin kiehtovuutta olennaisesti. Oikeastaan se tekee romaanista syvällisellä tavalla filosofisen.

Vaihtoehtohistorialliset skenaariot olisivat voineet aivan hyvin tapahtua. Yksittäiset tapahtumat voivat sysätä – siis olisivat voineet sysätä – yksilöiden ja maanosien kohtalot toiseen suuntaan kuin todellisessa historiassa. Salafistien haikailema Kalifaatti, jonka julma islamistijärjestö Isis todellisuudessa on jo perustanut uudelleen, nousee kirjassa tärkeään rooliin.

Teoksen historialliset osat alleviivaavat makrohistoriallisten vaihtoehtoskenaarioiden sattumanvaraisuutta: yksi ihminen, kuten Slobodan Milošević, elämäntapahtumineen, tekoineen ja niiden heijastusvaikutuksineen, voi sysätä valtioiden rajat, yhteiskuntamallin ja jopa niiden olemassaolon lakkauttavan historian liikkeelle. Se, mitä on oikeasti tapahtunut, voisi aivan hyvin tapahtua enemmän tai vähemmän eri tavalla, tai olisi voinut. Eri vaihtoehtoja pohtimalla menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutukseen tulee nyansseja. Jokin sinällään pieni yksittäinen teko yhdistettynä tiettyihin olosuhteisiin voi saada ratkaisevan merkityksen historiassa.

Saxell ei kirjoita poliittisesti korrektia, kulttuurirelativistista vaihtoehtohistoriaa. Lukija joutuu aidosti pohtimaan, millaisia kehityskulkuja nykyajan ilmiöistä voi todellisuudessa seurata. Erilaiset totalitaariset suuntaukset taistelevat jatkuvasti kannattajien suosiosta ympäri maailmaa. Lahkoutuminen ruokkii lahkoutumista, konfliktit kärjistyvät, kun sisä- ja ulkoryhmän välille vedetään jyrkkä raja: Sotilasraja.

Flavius ja Osattomien armeija ilmentävät vallankumousromantiikkaa, joka kiehtoo ihmisiä vuosisadasta toiseen. Sorretut ja solvatut, kansallismieliset ja internationalistit nousevat toistuvasti maailmanhistoriassa kapinaan, ja ääriainesten kansankiihotus uppoaa aina hedelmälliseen maaperään. ”Kuten veljesmaa Venäjällä, mustimmat nationalistit ja punaisimmat puhdistuskommunistit mahtuvat hyvin samaan kulkueeseen”, kommentoi viisas kertoja Sotilasrajan nähdessä unta (s. 410). Vallankumouksissa ja kapinoissa kyse ei ole hyvän ja pahan kosmisesta taistelusta, asioilla on muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen.

Mullistusten myötä maailma muuttuu, kenties pahemmaksi, kenties paremmaksi. Pitkässä juoksussa toivottavasti paremmaksi. Tekijä vaikuttaa pessimistiseltä, mutta samalla teos huokuu toivoa ja inhimillistä lämpöä. Saxellin spekulatiivisen fiktion sydämessä sykkii todellisuutta veitsenterävästi syväluotaava yhteiskuntakriittinen realismi: ”Ja ihminen? Niin, ihminen on viallinen. Katutappelijan särjetty pullo, kranaatin sokka, liekinheittimen säiliö, kalastussiima, jolla kuristaa. Ihminen tekee maailman omaksi kuvakseen, muuttaa kaiken liikenevän Viikatemiehen varustevyöksi.” (S. 413.)

Neljännessä osassa, jonka näkökulmahenkilönä on Mersada-niminen nainen, tapaamme nyky-Venäjän johtoa ja tutustumme maan lähihistoriaan, sopivan vaihtoehtoisesti ryyditettynä. Tekijä sivuaa Ukrainan sotaa kirjoittaessaan pistävää satiiria Batman ja Robin -parivaljakosta, jotka tunnetaan myös nimillä Tuimapää ja Idealisti. Juonelliset tapahtumat ja henkilöhahmoihin liittyvät takaumat painottuvat Pietarin alueelle. Samalla lukija pääsee kurkistamaan Leningradin piirityksen traagisiin tapahtumiin. Kovia kokeneen Mersadan menneisyys valottaa edelleen Balkanin alueen karua lähihistoriaa.

Teoksen viides ja viimeinen osa kertoo Florianin ja Danielan rakkaustarinan. Unenpäästäjän nuoruudenrakkaus on tuttu jo trilogian avausosasta, tässä parin kohtaaminen saa lisävalaistusta. Saxell kuvaa hullua rakkautta loistavasti. Yllätyksiäkin on luvassa. Trilogian päätösosaan jää vielä paljon setvittävää.

Romaanin loppuun kirjailija on sijoittanut sanaston, Sotilasrajan silmänräpäyksiä eli tärkeitä historiallisia tapahtumia, kiitokset, joissa romaanin syntyprosessia ja taustatutkimusta hieman avataan, sekä varsin laajan kirjallisuusluettelon. Lisätietoa haluavalle lähteitä siis riittää: tekstin ulkopuolella on vaikka mitä.

Saxellin proosan ytimessä on oikeudenmukaisuuden eetos. Hänen kertojaäänensä jatkaa ansiokkaasti kaunokirjallisen humanismin eurooppalaista traditiota. Tekijä kirjoittaa selkeästi ja luo eri genreistä omaperäisen, tiukkoja määritelmiä pakenevan yhdistelmän. Kaunokirjallisuus ja historia punoutuvat romaanissa toisiinsa saumattomasti. Tuloksena on kansainvälisestikin merkittävä teos, suurtyö, klassikko. Sotilasrajan unet pitää ehdottomasti myydä ulkomaille. Maailma ansaitsee sen.