perjantai 22. elokuuta 2014

Helsinki noir. Toimittanut James Thompson. Like 2014.


Heinäkuun lopussa tapaturmaisesti menehtynyt amerikkalais-suomalainen dekkaristi James ”Jim” Thompson ehti viimeisenä kirjallisena työnään toimittaa suomalaisten kirjailijoiden novelliantologian, joka julkaistaan myös Yhdysvalloissa osana Noir-sarjaa. Mukana kirjassa on Joe L. Murr, joka ei ilmeisesti ole suomalainen. Esipuheessa Thompson käsittelee suomalaisia ja suomalaisuutta hauskalla tavalla, joka on tuttu myös hänen Kari Vaara -kirjoistaan.

Kukin tarina sijoittuu eri kaupunginosaan. Antologian avaa Pekka Hiltusen Töölön öiseen merimaisemaan huipentuva Jenkem. Novelli noudattaa noir-perinnettä ja onnistuu tavoittamaan loppukesän painostavan tunnelman. Kyse on Mestarin ja opetuslasten retkestä venesatamaan, eikä yllättäviä käänteitä puutu. Hiltunen kuvaa uskottavasti nuorten laitapuolen kulkijoiden öistä saalistusmatkaa, jonka loppu on runollisen oikeuden klassinen ilmentymä.

Thompsonin oma kontribuutio on nimeltään Ain käsi ja se koettelee uskottavuuden rajoja monessakin suhteessa. Sama pätee toki myös tekijän Kari Vaara -romaaneihin, joiden hurjat salaliitot ja juonenkäänteet ampuvat toistuvasti lajityypin perinteisten kaavojen yli. Novellin Ain käsi voi lukea absurdismina, realistiseksi noir-tarinaksi se on liian rouheva. Tapahtumien keskipiste on Kallio, mutta läheisessä Lintulahdessakin piipahdetaan. Novellin päähenkilö ja kertoja on nuori poika, jonka äiti on narkomaani ja seura sen mukaista. Poika saa tuta äidin rakkaudettomuuden ja kasvaa aiheesta vinoon. Koulussakin häntä kiusataan. Suvulta tulee vähän apua, mutta paha isäpuoli antaa lapsen kehitykselle lopullisen, väistämättömän sysäyksen kohti Sörkan laitakatuja. Ankeus ja pahuus saavat kertomuksessa monumentaaliset mittasuhteet. Kostotarinan loppu on hirtehinen ja juuri sopiva novellin henkeen. Daniil Harms kohtaa Piritorin hurjat.

Jarkko Sipilän tiukka novelli jatkaa Takamäki-dekkareista tuttujen hahmojen parissa. Hiljainen yö vie lukijan Pasilaan, jossa viisikymppinen rikoskomisario Kari Takamäki istuu jouluaattona poliisitalon huoneessaan. Sipilä on jo kahdella ilmestyneellä novellikokoelmaan osoittanut hallitsevansa lajityypin eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Hiljainen yö ei ole tekijän ensimmäinen jouluaiheinen rikosnovelli; kokoelman Ei vasikka käskien laula päätöstarina Poliisijoulu lämmittää lukijan sydäntä niin talvipakkasilla kuin keskikesällä. Samaa joulutunnelmaa on myös käsillä olevassa kertomuksessa, jossa murhatun liivijengiläisen tapaus johtaa Joutsamon, Takamäen ja Suhosen ihmisyyden peruskysymysten äärelle. Siellä ei ole pelkkää mustaa ja valkoista, ei hyvää ja pahaa. Paatuneimmankin linnakundin rinnassa voi sykkiä rakastava sydän. Sipilän kerronta ei ole kyynistä vaan humaania: rumuudesta pilkottaa kauneutta. Novelli ei tarkkaan ottaen kuulu noir-genreen, mutta puolustaa ehdottomasti paikkaansa antologiassa.

Jesse Itkosen tarina Hyviä aikeita kertoo baarimikko Koskisesta, joka ajautuu tavallisen pulliaisen roolista sankarilliseksi koston ritariksi Itäkeskuksen syrjäisissä maisemissa. Novelli osoittaa muun muassa sen, kuinka vaikeaa lajityypissä kuin lajityypissä on kuvata naisia sortumatta kiusallisiin kliseisiin ja väkinäisiin metaforiin. Toteutus kärsii ainekirjoitusmaisuudesta ja kankeista henkilöhahmoista. Myös dialogista tulee paikoitellen mieleen syrjäkylän harrastajateatteri.

Joe L. Murrin Munkkiniemeen sijoittuva Vaitelias nainen kertoo vaeltavasta brittilaulumiehestä nimeltään Malcolm, joka on löytänyt suomalaisen tyttöystävän Helsingistä. Tytöllä on upporikas isä eikä suhde ukkoon kaikin puolin tytärtä tyydytä. Katusoiton ja baarikeikkailun kyyniseksi painama miekkonen saa juonittelevan naisen kautta tilaisuuden parempaan elämään Los Angelesissa. Murrin kieli on katu-uskottavaa ja dialogi perinteitä kunnioittavaa, sujuvaa. Renttu ja rikas narttu on klassinen noir-asetelma, josta tekijä kutoo makoisan petostarinan. Lisäytyä siihen tuo Murrin ulkopuolisuus, joka antaa tilaisuuden piikitellä mustanhumoristisesti suomalaisuutta ja kalseaa maailmaamme. Novellin kylmä lopetuskin toimii erinomaisesti.

Johanna Holmström edustaa Varastetut elämät -novellillaan syrjäytyneen itähelsinkiläisen naisen psykologista kuvausta. Vuosaaren kerrostalossa asustava ilmeisen häiriintynyt Celestine seuraa paremmin toimeentulevan naapurinsa Carinin elämää sekä parvekkeelta että internetistä, Carinin blogilta, ja samalla Celestinen ankeaa arkea varjostava tragedia paljastuu lukijalle paloittain. Tekijän lähtökohta on yhteiskunnallinen, mikä näkyy paikoitellen hieman alleviivaavassa kerronnassa. Mukana on aimo annos naisen luontaista äidinvaistoa ja häviäjän kaunaa menestyvämpää lähimmäistä kohtaan, mutta petollinen noir-narttu löytyy lopulta murheellisen hahmon neidostakin. Hahmojen suomenruotsalaisuudesta tulee kertomukseen pikantti lisävivahde.

Jukka Petäjän köykäinen poliisitarina Luminen sarkofagi sijoittuu Meilahteen ja sisältää suurin piirtein kaikki mahdolliset lajityypin tavanmukaisuudet. Alkoholismista toipuva, väsyneenoloinen rikostarkastaja Pekka Suokko selvittää lumisessa miljöössä kahden nigerialaishuoran murhaa. Petäjä on ympännyt mukaan vieläpä paheellisen kirkkoherran ja seksuaalisista neurooseista olettavasti kärsivän neitseellisen seurakuntasisaren. Rempseää kansanmiesmäisyyttä tavoitellessaan tekijä onnistuu vain luomaan mitäänsanomattoman rikostarinan, jolla ei edes ole mitään tekemistä noirin kanssa.

Karo Hämäläisen Meklari kertoo entisen pörssihain Ransu Grundströmin juonimasta suuren luokan veivauksesta. Suuruuden päivät vanhalla miehellä ovat jo takana, maailma on muuttunut, ja Ransu sen mukana, mutta nuorempi kollega Jarkko Aalto saa tutisevaan vanhan ukon punttiin vielä pientä elon vipinää. Tai siltä ainakin hetken vaikuttaa. Novelli pyörii raadollisen sijoitusmaailman ympärillä ja mikäli pörssiterminologia ja löysä markkinamoralismi eivät lukijaa satu kiinnostamaan, sinänsä toimiva dialogi ja narratiivi eivät kauaa jaksa viehättää. Lisäksi jutun juoni on täydellisen ennalta arvattava. Hämäläinen ei onnistu kunnolla myöskään perinteisen Hybris-Nemesis-kaavan toteuttamisessa. Harmaan sävyt olisivat tehneet tarinalle terää. Lopun näppärä kertojanäkökulman muutos pelastaa mitä pelastettavissa on.

Leena Lehtolainen on laittanut naispuolisen joulupukin salapoliisityöhön Stockmanin tavarataloon novellissaan Joulupukin suudelma. Kertomus on varsin hirtehinen ja paikoitellen yliampuvakin, muun muassa eräiden paikannimien osalta. Sukupuoliroolit saavat huutia, mutta myös heteroseksuaalinen viritys on jatkuvasti vahvasti läsnä. Tarinassa Yhdysvalloissa opissa ollut Hilja Ilveskero saa toimeksiannon selvittää Stockmanilta katoavien arvotavaroiden mysteeri. Henkilökuntaa epäillään ja minäkertoja pukeutuukin sesongin mukaan joulupukiksi syyllisen kiinnisaamiseksi. Juonenkäänteitä ei tarinasta puutu ja joulupukkihuumori kukoistaa. Lehtolaisen tyyli on sujuvaa ja kerronta omaperäistä. Myymäläetsivien, narkomaanien ja seinäruusujen seassa viihtyy kertojan ohella myös lukija.

Riikka Ala-Harjan nelisivuinen Pietarinkatu ei asetu lajityyppiin vaan kulkee omia, outoja polkujaan. Novellin minäkertoja on nainen, jolla on eräänlainen mielikuvitusmies, Klaus. Välillä kertoja käy Uunisaaressa töissä, saunassa tai uimassa, mutta läsnä olemattoman Klausin läsnäolo on läpitunkeva teema. Oikeastaan novellin voisi löyhästi luokitella kauhugenreen tai spekulatiiviseen fiktioon, joskaan rikoksen mahdollisuutta hämärissä tapahtumissa ei voida sulkea pois. Minäkertoja vaikuttaa psykoottiselta, ja tietyt elementit, kuten vesi, toistuvat eri miljöissä. Juuri tulkintaa pakenevan kummallisuutensa vuoksi Ala-Harjan tarina nousee kokoelman parhaimmistoon. Se suorastaan kutsuu lukemaan itsensä uudestaan ja uudestaan.

Tapani Baggen Rankka sade iskee voimalla. Vartija Markon tarina on karu ja lyhyt, miljöö Rautatieaseman lähistö, erityisesti Akateeminen kirjakauppa. Markon kohtalo lomittuu kirjakaupassa haastateltavan, erittäin tutun oloisen suomalaismiljonäärin kohtaloon tavalla, joka shokeeraa ja järkyttää. Bagge rinnastaa, vertailee, provosoi. Laitakadulta porvariskartanolle voi olla yllättävän lyhyt matka. Tapahtumien lomassa Markon henkilöhistoriasta paljastuu seikkoja, jotka selittävät hänen asenteitaan, tilannettaan ja toimintaansa. Vartijakollega Marina on pieni valonpilkahdus Markon sisällä jylläävässä pimeydessä, mutta tekijä ei tunne armoa. Marko on tuomittu heti novellin ensimmäisessä lauseessa. Äärimmäisen ekonominen ja tehokas tyyli on Baggen vahvuus. Hän kuuluu maamme noir-kirjailijoiden kärkikaartiin, kuten myös Rankka sade osoittaa. Kerrassaan mestarillinen novelli, antologian ylivoimaisesti paras. Ammattimies asialla.

Teemu Kaskinen käynnistää karkean ja hyökkäävän novellinsa Pieni musta ravintolan ovelta. Minäkertoja on portsari, joka ei pidä ulkomaalaisista eikä maahanmuuttajista. Hän työskentelee myös poliisina ja tekee melko omintakeisia haastatteluja maahanmuuttovirastossa asioiville naisille ja heidän tulkilleen. Kulissit ovat kuitenkin kunnossa, miehellä on perhe ja asunto Vuosaaren Aurinkolahdessa. Vaimo sentään aavistelee jotain, mutta se ei minäkertojaa pahemmin haittaa. Molemmilla työpaikoillaan miehen rasismi ja psykopatia kukkivat inhorealistisella tavalla. Uhrit voivat kuitenkin nousta sortajaansa vastaan, vaikkapa Leena Krohnilta tutuin keinoin. Kaskinen huipentaa nihilistisen kuvauksensa täydelliseen luhistumiseen kaikilla todellisuuden tasoilla. Tarina päättyy suoranaiseen eksistentiaaliseen kauhuun. Komea kertomus.

Antti Tuomaisen Käsikirjoitus onnistuu siinä missä Jesse Itkonen epäonnistuu: uskottavan juonen luomisessa ja vaarallisen naisen kuvaamisessa. Päähenkilö Juhana Lauste on nuorempia naisia Helsingin Uudenmaankadun ravintoloissa jahtaava julkkiselokuvatuottaja, joka kohtaa kesäöisellä retkellään täydellisen vartalon omaavan mustatukkaisen Kleopatran, joka kutsuu itseään Minnaksi. Noiria tunteva lukija myhäilee jo tässä vaiheessa hyväksyvästi eikä pety. Saalistajan ja saaliin roolit vaihtavat nopeasti paikkaa. Sovinistisika kohtaa naisen asunnolla oikeuden jumalattaren ja saa mitä ansaitsee. Tuomainen luo tunnelmaa taitavasti ja tarina etenee juohevasti. Joskin tapahtumat ovat melko lailla ennalta arvattavat, loppuhuipentuma on tehokas ja varmalla kädellä piirretty. Kuin käsikirjoituksen mukaan, timantintarkkaa työtä.

Antologian päättää Tuomas Lius novellillaan Varma nakki. Sen päähenkilö on hieman päälle viisikymppinen Jari-Pekka Laukia, joka on hiljattain alkanut käydä AA-kerhossa. Mies asuu Kirkkonummella, mutta käy kerhossa Helsingissä. Kerhotiloissa hän huomaa uuden kasvon, Tapsan, johon vähän myöhemmin Rautatieasemalla, Elielin kahvilassa, tutustuu paremmin. Tapsasta J-P saa sympaattisen kuuntelijan. Vaimo aiheuttaa ongelmia ja juuri hän on ajanut Laukian AA-kerhoon. Nopeasti Tapsa paljastuu pirulliseksi hahmoksi, joka voisi olla suoraan jostain Patricia Highsmithin klassisesta noir-teoksesta. Myös Liuksen kertomus on jonkin verran ennalta arvattava, mutta väistämätön loppu on silti vaikuttava. Tekijä kirjoittaa erittäin sujuvaa dialogia ja henkilöhahmot ovat voimakkaasti läsnä. Helsinkiläisyys saa novellissa asianmukaista, humoristista kritiikkiä osakseen, mikä lisää novellin nautittavuutta. Rempseä huumori nimenomaan erottaa Liuksen rikoskirjailijana monesta kollegastaan.

torstai 21. elokuuta 2014

Anni Nupponen: Joen Jumala. Osuuskumma 2014.


Tähtivaeltaja 3/2014


Anni Nupposen novellikokoelma Joen jumala sisältää yhdeksän varsin erilaista tarinaa. Näitä yhdistää surrealismi, kielen runollisuus, kaikenkattava haikeus. Kertomuksissa on yhtäältä vahvasti läsnä romanttinen rakkaus, pettymys ja menetys, toisaalta kaipuu ykseyteen ja läheisyyden turvaan.

Kokoelman avaa dekkarimainen scifinovelli Neiti Novakin tapaus, jossa on kyberpunkin sävyjä ja arvoituksellinen lopetus. Kadonneen neiti Novakin etsintä tapahtuu ilmeisesti tulevaisuuden Puolassa, mutta konkreettisen paikan ohella henkilöt voivat asua virtuaalisesti CyberCityssä. Novelli on kekseliäs ja tarina kulkee. Minäkertojana on neiti Novakia etsimään palkattu herra Basinger. Nupponen on oivallisesti tavoittanut perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin tunnelman ja yhdistänyt sen kyberpunkiin sekä sivujuonteena kulkevaan vampyyriteemaan.

Novelli Vihreästä sylistä ei sekään alleviivaa eikä selittele vaan jättää tulkintavastuun lukijalle. Minäkertoja on nainen, jolla on kaksi lasta. Mies on jäänyt ajat sitten jonnekin, kertoja on jättänyt kotinsa. Hän asuu aavikolla ja työskentelee laboratoriossa. Paluu kotiin, Vihreä syli -nimiseen metsäkaupunkiin, tuo pintaan muistoja ja lopulta katarsiksen, jossa päähenkilö tekee sovinnon menneisyytensä aaveiden kanssa.

Pahempi unia nousee romanttisessa kauneudessaan kokoelman parhaimmistoon. Kaksi olentoa kohtaa, toinen petoeläinmäinen, toinen enkelimäinen, molempien taustalla ihmisyys. Menneisyys ihmisenä muistuttaa itsestään unina ja salaperäisenä kaipuuna. Loppu korostaa kertomuksen surrealistisuutta.

Nupposen novellit ovat kekseliäitä, niistä löytyy muun muassa pitkän sielunvaelluksen jäljiltä itkevä galaksi kertomuksessa Maailman pienin, ja tarinan Punainen nainen, vihreä nainen säännöllisesti aina täydenkuun aikaan aavikolla taistelevat jumalattaret. Kertomusten läpitunkeva teema on romanttinen haikeus ja eksistentiaalinen tuska, tekijän tyyli sadunomainen.

Paikoitellen teksti on silkkaa proosarunoutta. Novellit käsittelevät melko filosofisia aiheita, joskin Nupponen pohtii perimmäisiä kysymyksiä lyyrisesti, ei analyyttisesti. Kauneuteen ilmestyy toistuvasti julmuuden viiltoja, tuska on tie rakkauteen, korkeampaan tietoisuuteen ja outoihin, pelottaviin voimiin. Komea niminovelli vie tämän tematiikan huippuunsa.

Juha Jyrkäs: Ouramoinen, eli sankarirunoelma ajalta ennen ajan alkua. Kuvittanut Ari Tukiainen. Salakirjat 2014.


Tähtivaeltaja 3/2014



Juha Jyrkästä ei voi syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta. Ouramoinen on nimittäin lajissaan ensimmäinen suomalainen soturieepos, kalevalamittainen, jonka tarkoitus on täyttää tyhjä paikka suomalaisessa kirjallisuusperinteessä. Esipuheessa tekijä toteaa, että koska Suomesta puuttuu täysin Beowulfin kaltainen eeppinen soturirunoelma, sellainen on kirjoitettava. Lisämaustetta keitokseen Jyrkäs on ammentanut Conan Barbaarista ja Manowarin jylhästä sankarimetallista. Jos esipuhetta on uskominen, lisäosiakin on luvassa.

Teoksen ensimmäisessä laulussa Ouramoinen mittelee vihollisensa Kärhäkän kanssa jälkimmäisen tappioksi. Kieli on värikästä ja taistelukuvaus realistista. Laulun päätösosion eläin- ja luontopoljento on tavattoman väkevää. Tunnelmaltaan runoelma on sanalla sanoen herooinen, kuten aiheeseen sopii. Taitavasti annosteltu allitteraatio lisää väkivallan ja kalevalamitan iskua.

Kärhäkkä ei heerosten ensikohtaamisessa kuole, joten hänelle jää runsaasti purtavaa hampaankoloon. Kostomotiivista Jyrkäs ammentaa kuohuvaa nelipolvitrokeeta runsain mitoin. Hurme purskahtelee myyttisten jumaluuksien ja hurjien myrskyjen keskellä.

Vaelluksellaan sankari kohtaa muun muassa Maan tytin ja Maahisten kuninkaan, joista ensiksi mainitun houkutuksiin miehinen Ouramoinen ei himokkuudestaan huolimatta lankea.

Kuudennessa laulussa soturimme kohtaa kuitenkin vastustamattoman Hetteettären, iloisen neidon, ja siitäkös ryske syntyy. Vedestä noussut kaunotar tyydyttää Ouramoisen melkein kyltymättömät himot ja laittaa hänelle kaupan päälle vielä ruokaa aktien välissä. Tekijä osoittautuu mestarilliseksi seksuaalitoimintojen kuvaajaksi. Kieli on rikasta kuten aiheeseen sopii.

Kuuman Hetteettären isä Ahti ei pidä siitä, että kiimainen raavas urho soutaa hänen rakkaan tyttärensä metsälammessa. Ahti suuttuu Ouramoiselle, mutta hänkään ei voi sankarille mitään. Ouramoinen pakenee Manalaan. Myös Manalan herra Kuramoinen on miehemme edessä aseeton.

Seuraava koitos kostaja Kärhäkän kanssa on vain ajan kysymys. Kahakasta selvittyään Ouramoinen tunkeutuu Kultalaan, jossa hän pääsee nauttimaan Lemmettären immenmaidosta, saunasta ja jumalaisista pidoista.

Teos huipentuu lopulliseen kohtaamiseen arkkivihollisen kanssa. Synkkä kostaja Kärhäkkä hyökkää Kultalaan ja Ouramoinen joutuu panemaan kivikovan kovaa vastaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Ouramoinen pyytää Ahdilta Hetteettären kättä ja nuoripari täyttää maan rakkautensa hedelmillä. Ouramoinen laulaa lopuksi siitä, miten runo on miekkaa väkevämpi, eli tekijä haluaa muistuttaa lukijoitaan väkivallan vaaroista ja kirjallisuuden hyödyistä. Viisaus, ei sotiminen, on kansanperinteessäkin hyvän elämän ytimessä.

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2014.


(Huomattavasti lyhyempi versio arviosta ilmestynyt Tähtivaeltajassa 3/2014.)

Jos joku odottaa nimen perusteella Coetzeeltä parin tuhannen vuoden takaiseen Palestiinaan sijoittuvaa historiallista romaania Uuden testamentin Jeesuksesta, hän pettyy raskaasti – tai yllättyy iloisesti. Teoksen nimi on arvoitus, kuten koko tarina. Mikäli kertomuksella on jotain tekemistä kristinuskon Jeesuksen kanssa, yhteys löytyy vertauskuvalliselta tasolta: usko, toivo, rakkaus. Teokselle eivät jää vieraaksi myöskään platonistiset teemat totuus, hyvyys ja kauneus.

Vanha mies Simón ja viisivuotias poika David saapuvat Novillan vastaanottokeskukseen. He ovat tulleet jostain meren yli ja David haluaa löytää kadonneen äitinsä. Äiti on tullut Novillaan jo aiemmin. ”Pojan isä on kokonaan toinen juttu”, mainitsee Simón hieman myöhemmin. David ei ole lapsen oikea nimi, se on annettu hänelle Belstarin leirillä. Simónin nimi samoin. Heidän kielensä on samalla vaihtumassa espanjaksi, mutta oppiminen on vielä kesken.

Tästä käynnistyy tarina, joka on mestari Coetzeen yksi vaikeimmista ja parhaista. Kyseessä on dystopialle vivahtava kertomus paikasta, jota ei ole oikeasti olemassa. Se symboloi parempaa tulevaisuutta ja toivoa, mutta on samalla melkoisen harmaa, ankea ja lohduton. Pelkällä leivällä pitäisi elää.

Kaupunkiin asettuminen alkaa perin kafkamaisesti, viraston luukulta toiselle matkatessa, asuntoa etsiessä, ja lopulta asunto löytyy ja Simón saa töitä satamasta viljasäkkien kantajana.

Kaupungin miljöö on esimodernin ja modernin vinksahtanut sekoitus. Koneita on olemassa, mutta niitä ei käytetä. Tälle ei Simónin asiaa kysyessä löydy esimieheltä kovin hyvää vastausta. Autoja ja linja-autojakin Novillassa on, mutta laivat kulkevat höyryllä. Simónin esittäessä, että koneiden avulla satamatyöstä säästyisi aikaa johonkin parempaan tekemiseen pomo Álvaro Avocado vain toteaa: ”Mikä on parempaa kuin ruoan toimittaminen ihmisille?”

Tarinan voi lukea kohtalaisen vaikeaselkoisena allegoriana ja sen voi ymmärtää kahden maanpakolaisen, vanhan miehen ja pienen pojan, yrityksenä löytää paikkansa taivaasta, uudesta maasta. Menneisyys pitää kirjaimellisesti pestä pois, jotta David pääsee pois limbosta. Uuden elämän pitäisi olla parempaa kuin entisen, mutta onko se?

Pojan menneisyys on pyyhitty kuin teksti liitutaululta, koska hän on pudottanut salaperäisen kirjeen merimatkan aikana. Kirjeessä on saattanut olla tieto hänen äidistään ja nimestään, kaiken selitys. Tämäkin on hämärän peitossa. Nyt David on joka tapauksessa ikään kuin tyhjä taulu, johon kaikki pitää kirjoittaa uudelleen. Siksi hänelle on löydettävä äiti. Äidin etsintä on suorastaan epätoivoista, pakkomielteistä.

Romaanissa on myös uskonnollinen johdatusteema, johon äidin löytyminen liittyy. Näkökulmahenkilö Simón mainitsee, miten lapsen ja ”äidin” kohtaaminen tapahtuu suuremman voiman vaikutuksesta. Simónin tehtävä tarinassa ja maailmassa on äidin löytäminen pojalle.

Monessa kohtauksessa pohditaan sitä, voiko ”äiti” olla oikea, biologinen äiti, voiko pelkkä kieli konstruoida sosiaalisen suhteen, joka perustuu perustavanlaatuisempaan ihmisyyteen ja luontoon, biologiaan. Samalla tekijä vertailee vaiston ja järjen osuutta päätöksenteossa. Äitiyskysymyksessä Simón edustaa vaistoa ja välittömyyttä, hänen naapurinsa Elena taas järkeä ja epäilyä. Työvoimakysymyksessä Simón puolestaan haluaa rationalisoida, kun Álvaro kyseenalaistaa toistuvasti Simónin parannusehdotusten tarkoituksenmukaisuuden.

Jalkakäytävissä voi Davidin mukaan olla rakoja, joihin voi pudota. Näitä todellisuuteen avautuvia rakoja ja halkeamia teoksen hahmojen ohella kohtaa toistuvasti myös lukija, kun romaanihenkilöt filosofoivat painavasti ja arvoituksellisesti. Elämän suuret kysymykset eivät saa lopullista vastausta kuten ei elämä itsekään. Lukija putoaa jatkuvasti todellisuuteen avautuviin halkeamiin.

Teoksen nimi viittaa jonkinlaiseen bildungsromaniin, kasvukertomukseen, ja sellainen Jeesuksen lapsuus onkin. David ei kuitenkaan ole samanlainen ihmelapsi kuin Jeesus. Hänellä on silti outoja näkemyksiä, jotka murtavat todellisuuden pinnan. Lapsen tapa hahmottaa todellisuus yhdistyy teoksessa dekonstruktioon.

Coetzee leikkii kielen kanssa näppärästi: tekijä konstruoi ja dekonstruoi romaanin todellisuuden. Kirjailija pohtii piilotekstissä fiktion ja todellisuuden suhdetta, kielen ja tekstin roolia maailman ja merkitysten rakentumisessa. Jotain jää silti väistämättä tekstin ulkopuolelle ja sitäkin teoksessa pohdiskellaan: ihmisen kaipausta, vaistoja, autenttisuutta – olemassaoloa.

Tapahtumissa voi nähdä lievästi uhkaavaa, joskin koomista kafkamaisuutta läpi teoksen, mutta tekijä ei anna lukijalle mitään näin helppoa vertailukohtaa. Don Quijotestakin vihjaillaan kryptisesti. Coetzee kiusaa tulkitsijaa ovelilla intertekstuaalisilla viittauksilla. Onko Simón Davidin Sancho Panza? Se on hyvinkin mahdollista. Kuitenkaan David ei ole vanha, höpsähtänyt romantikko, vaan pieni poika.

On mielenkiintoista pohtia, mihin lajityyppiin teos lukeutuisi, ellei tekijä olisi moneen kertaan palkittu ja arvostettu mestari. Tarinassa on selvästi spekulatiiviselle fiktiolle ominaista outoutta ja Coetzeen luoma dystopialle kalskahtava maailma vaikuttaa ironiselta, suorastaan kyyniseltä vertauskuvalta länsimaiden oletetulle paremmuudelle verrattuna siihen maailmaan, josta pakolaiset tulevat. Parhaassa mahdollisessa – ainoassa – maailmassa ironia kannattaa unohtaa kokonaan, tuumii Simón erään luvun lopussa.

Coetzeen omintakeinen huumorintaju ilmenee vaikkapa siitä, miten kirjassa vieraskielinen on ”englantia”, vaikka se olisi Johann Friedrich Reihardtin säveltämä Goethen saksankielinen runo Keijujen kuningas. Laulettuaan Goethen kummallisen runon avaussäkeet saksaksi David sanoo, että hän haluaisi opetella englantia, koska koko espanja inhottaa häntä. Saksa on tässä kohtauksessa englantia. Uudessa maassa puhutaan espanjaa. Tekijä hämmentää lukijaa, merkitykset kelluvat tekstin syvärakenteen pinnalla.

Simón opettaa Davidia lukemaan Don Quijoten avulla. Kirjan tekijäksi paljastuu arabin näköinen herra Benengeli, joka on tietenkin Cervantesin keksimä fiktiivinen maurilainen, joka on muka kronikoinut Don Quijoten seikkailuja. Benengelin koko nimi on Cervantesin humoristinen sanaleikki. Tämä intertekstuaalinen silmänisku heijastelee Coetzeen kirjassaan punomia lingvistisiä naamioleikkejä. Don Quijotea myös kommentoidaan ja tulkitaan opetuksen ohessa. Samaan aikaan Cervantesin klassikko analysoi, kommentoi ja tulkitsee Coetzeen narratiivin sekä yleisesti narratologian tematiikkaa.

Romaanin keskeinen henkilöhahmo on myös Davidin äidiksi päätyvä outo nainen Inés, jolla on kaksi veljeä. Ensimmäisessä kohtauksessaan he ovat kuin suoraan dekadentin 1900-luvun alusta, tennisvarustustaan myöden. Silti Coetzeen Novilla ja sen ympäristö vaikuttavat pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen sijoittuvalta paikalta. Toisaalta Novilla on viiltävä metafora nykymaailmalle, jossa jatkuvasti vaeltavat ihmiset yrittävät juurtua uusiin maihin ja kaupunkeihin ja elämä vaikuttaa pinnalliselta, harmaan arkiselta, tarkoituksettomalta.

David menee kouluun, mutta siellä hän joutuu vaikeuksiin, koska ei opettajan mielestä opi mitään. David elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, hän ei sopeudu todellisuuteen. Poika vaikuttaa lukijankin silmissä epäluotettavalta ja näyttää huijaavan kaikkia – esittävän yksinkertaisempaa ja tyhmempää kuin on. Hän väittää pystyvänsä ihmeisiin ja haluaa taikuriksi. Álvaro huomaa jo satamassa, että David on erityislaatuinen lapsi. Tässä Jeesus-teema nousee esiin.

David ei halua sopeutua, hän uskoo mieluummin omaan todellisuuteensa. Hän ei halua tehdä töitä, ei käydä koulua. David haluaa leikkiä, sekä mielikuvituksellaan että konkreettisesti. Byrokratian koneisto käynnistyy nopeasti ja Davidia uhkaa siirtäminen erityiskouluun. Uhkaavalle vivahtava, salaperäinen Neuvosto vaatii kohta vanhempia/vanhempaa tutkijalautakunnan kuulusteluun. Yhtäläisyyksiä aikuisen Jeesuksen loppuvaiheisiin alkaa siis ilmetä. Temaattisesti myös Don Quijote tukee romanttisen idealismin ja todellisuuden välistä vastakkainasettelua. Kuten Jeesus, myös Don Quijote haluaa suojella köyhiä rikkaita ja mahtavia vastaan.

Pohjimmiltaan tarinan keskiössä on Davidin anarkismi, kapina. Hän ei alistu lakeihin eikä järjestykseen. Poika on sisimmässään ulkopuolinen, haaveilija, idealisti, joka ei halua kasvaa aikuiseksi ja hylätä sisäistä vapauttaan. ”Minä olen totuus”, hän kirjoittaa Johanneksen evankeliumia varioiden liitutaululle todistaessaan sanelun mukaan opettajalle, että hän on osannut lukea ja kirjoittaa alusta saakka ja vain teeskennellyt oppimatonta. Fiktio on samalla tavalla kapinaa todellisuutta vastaan, anarkismia, merkitysten ja kielen kanssa leikkimistä.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” Teoksessa sivutaan tuon tuosta uskon luonnetta: ne, jotka ovat valmiit uskomaan Davidin sanaa ovat hänen seuraajiaan, epäilijät ja viranomaiset puolestaan hänen vihollisiaan.

Coetzee ei Jeesuksen lapsuudessa vain kyseenalaista tekstin merkitystä ja mieltä vaan koko maailman sekä olemassaolon merkityksen ja mielen. Kirjan hahmot ovat koko ajan matkalla, he tulevat jostain eivätkä välttämättä päädy koskaan mihinkään. Se, miten ihminen ymmärtää sanat ja käsitteet, vaikuttaa siihen, millaisessa todellisuudessa hän kokee elävänsä. Kielen muuttuessa oppimisen kautta ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu.

Tekijän kieli on kevyttä ja ilmavaa, dialogi mestarillista. Painavuus on tarinassa ja teemoissa. Satamatyöläisten korkean tason filosofinen väittely on samaan aikaan koomista ja syvällistä. Ihmisyyden suuria teemoja, kuten historianfilosofiaa, sivutaan keskusteluissa ruokatunnilla.

Muutama satamajätkä käy instituutissa filosofianopinnoilla. Yksi heistä, Eugenio, Simónin sitkeä opponentti, kutsuu Simóninkin kurssille. Näkökulmahenkilön vieraillessa luokassa käsittelyssä on Platonin ideaoppi. Se ei kiinnosta Simónia sen enempää. Instituutissa on onneksi tarjolla muitakin kursseja. Myöhemmin tosin käy ilmi, että Simón on luonnonlahjakkuus ideaopin saralla ja osaa sekä arvostella että soveltaa sitä käytäntöön.

Teoksen maailma ja tunnelma tuovat mieleen Anne Leinosen oivallisen Viivamaalarin, joskin ilman selkeästi yliluonnollisia elementtejä. Työnteon lopullinen mieli ja merkitys ovat silti yhtä vahvasti läsnä kirjailijan pohdinnoissa kuin Leinosella.

Coetzee nostaa narratiivissa jatkuvasti esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta lopullisia vastauksia hän ei tarjoa. Hahmot ovat inhimillisiä, vaikka samaan aikaan heissä on salaperäistä ohuutta ja symbolisuutta. Jos nimeen kätkeytyy ihmisen perimmäinen olemus, kuten kirjassa vihjataan, Coetzee haluaa ilmeisesti saada lukijansa kaivelemaan hahmojen nimien taustoja syvemminkin. Nimet eivät kuitenkaan ole aina oikeita: uudessa maassa ihmisillä on uudet nimet. Julkisivu, pinta, voi olla petollinen.

Simón on vanha heprealainen nimi, joka tarkoittaa ”hän on kuullut”. Inés tulee latinankielisestä nimestä Agnes, joka viittaa puhtauteen ja siveyteen (kreikan kielen Hagne). Nimistä voidaan siis päätellä, että Simón (joka on tietoinen tehtävästään) ja Inés (neitsytäiti) ovat ”Jeesuksen” eli Davidin kasvatusvanhemmat, joiden tehtävä on valmistaa lapsi aikuisuuden saarnaajarooliin. Kuten Uudessa testamentissa. David tulee heprean ”rakastettua” tarkoittavasta sanasta ja kuten tunnettua, Jeesus on Matteuksen ja Luukkaan mukaan Daavidin sukua.

Loppua kohden symboliikka tiivistyy ja Davidin hahmokin muuttuu. Kuvainnollisesta tulee konkreettista. Poika alkaa suorastaan haalia seuraajia.

Coetzee on siitä kummallinen kirjailija, että hän uudistaa romaanin jokaisella uudella kirjallaan ja ne tuppaavat olemaan mestariteoksia. Jeesuksen lapsuus ei poikkea kaavasta. Käännöskin on erinomainen.

John Maxwell Coetzee. Kuva: Jerry Bauer.

lauantai 16. elokuuta 2014

Marko Hautala: Kuokkamummo. Tammi 2014.



”Miksi piti syntyä. Olla olemassa. Joutua seisomaan suorakulmaisen kuopan reunalla, kun äidin arkkua laskettiin ja yksi kantajista heitti vahingossa kantohihnan hautaan. Saada sitten lupaus suuresta onnesta Julian muodossa. Menettää se. Miten kukaan jaksoi elää kolmikymppiseksi, ylikin, jos se oli tätä samaa paskaa.”

Marko Hautalan kuudes romaani puskee vauhdilla eteenpäin ja viihdyttää, muttei päästä lukijaa helpolla. Teos on kunnianhimoinen sukellus ihmismielen syövereihin, pahalta tuoksuvaan kellariin, syviin vesiin ja outoihin kammioihin, joissa hirviöt ja kummitukset asustavat. Yhtään armoa ei tekijä lukijalle anna, mummon kuokka uppoaa jokaisen selkään ja tekee sen pelottavalla voimalla.

Romaanin päähenkilöitä ovat Samuel, Julia ja Maisa. Tärkeässä roolissa on myös maahanmuuttajatyttö Sagal Yusuf. Julian, Maisan ja Samuelin kohtaloita seurataan nuoruudesta aikuisuuteen, kun taas Sagal esiintyy nykyhetkessä, nuorena. Julian ja Samuelin suhde on teoksen keskiössä, varsinkin Yhdysvalloissa aiemmin asuneen Julian videokamera, jonka kautta tapahtumia tallentuu myös henkilöiden aikuisuuteen.

Maisa tutkii kuokkamummoon liittyviä tarinoita väitöskirjaansa varten, muttei osaa aavistaakaan, millainen tapahtumaketju kyseiseen urbaanilegendan kaivelemisesta käynnistyy. Menneisyydestä löytyy kauheuksia ja muistoja, jotka olisi kannattanut suosiolla jättää rauhaan. Maisa joutuu kantamaan raskaan taakan tutkimustensa myötä, eikä hänellä nuorempanakaan ollut helppoa. Maisan kohtalo saa lisävalaistusta takaumien myötä. Sagalia hän käyttää tietolähteenä, koska tyttö on mukana kuokkamummokultissa. Hyväksikäyttö on Kuokkamummossa toistuva teema.

Varsin pian käänteet johtavat outojen aristokraattien, von Bondorffien, huvilalle. Meri, ranta ja kaislikko ovat vahvasti läsnä kiihtyvässä kurimuksessa, joka on kuin painajaisunta.

Julia ja Samuel kohtaavat rannalla romaanin erään mielenkiintoisimmasta hahmoista, Kalastajan, joka uistelee kalojen ohella myös koiria, ja tietenkin ihmisiä. Hautala luo tästä omaperäisiä kohtauksia ja kauhuvaikutelmaa, jossa uistimen koukut voivat pureutua vaikkapa ihmisnielun, ja -sielun, pehmeään lihaan. Kalastaja on samalla jonkinlainen vartija tai suojelija, joka pitää uteliaat loitolla von Bondorffien huvilalta. Hahmossa on klassikon aineksia.

Narratiivi etenee kronologiaa rikkomalla ja tapahtumat saavat valaistusta kerroksittain. Ihmisen seksuaalisuus ja aikuistuminen ovat keskeisiä välineitä, joiden kautta juoni purkautuu. Kuolema, kaipuu ja menetykset ovat jatkuvasti taustalla ja hetkittäin konkreettisesti, jopa shokeeraavasti, läsnä. Samuelin elämä vaikuttaa ankealta. Siihen tuo lämpöä vain muisto Juliasta ja juuri kuolleen isän suojelevasta kosketuksesta.

Hautalalla kauhu on enemmän tunnelmaa kuin suoraa toimintaa, yliluonnollinen saa luonnollisen selityksen. Ensivaikutelma teoksesta on perinteinen kauhu, joka kuitenkin vähitellen muuttuu vielä pahemmaksi, ihmisyyden pimeiden puolien ja ihmissuhteiden synkäksi analyysiksi.

Psykologista tuntemattoman pelkoa heijastelee tekstissä jatkuvasti fyysinen inho, seksuaalisuus, eritteet, hajut, maut. Kosketukset ovat voimakkaita, välillä inhorealistisia, jolloin kuvaus tulee kirjaimellisesti iholle.

Lapsuuden rakkaudet ja pelot saavat kammottavan ristivalotuksen henkilöhahmojen aikuisuuden kautta. Yksilöt kokevat toistuvia kuolemia kronologian murtuessa, heräävät unista vielä pahempiin uniin. Joskus kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä eloon.

Myytit ja urbaanilegendat juontuvat paikallisista tapahtumista ja ihmisistä. Mukana teoksessa on perinteinen kummitustaloelementti ja jopa tarunomainen merihirviö. Myös jonkinlainen dekkarimainen kuvio Kuokkamummosta löytyy – ja uskottavuuden rajoilla olevia viittauksia suojelupoliisin tarkoin vartioituihin valtiosalaisuuksiin. Samalla Hautala pohtii uskonnon syntymekanismeja muun muassa animismiteorian kautta.

Julian isä on satirisoitu versio yhdysvaltalaisesta antikommunistista, jolla on suhteita muun muassa Chuck Norrisiin. Samuelin isä puolestaan on vanha stalinisti. Varsinkin Julian isä on niin karikatyyrimainen luomus, että sekin koettelee uskottavuuden rajoja.

Teos on kaiken kaikkiaan varsin vaikea tulkittava, koska tekijä jättää keskeiset punokset auki. Mitä tapahtui oikeasti, kuka – tai mikä – kukin lopulta oli?

Loppu sisältää Maisan unia unista, surrealistista kerrontaa, joka vihjaa psykoosiin. Kauhun ydin voikin olla siinä, että todellisuutta ei enää erota unista tai hallusinaatioista. Hautalan uusimmassa hulluuden fiktio on vahvasti läsnä. Ihmisyyden kammottavimmat kummitukset nousevat psyykestä, eivät sen ulkopuolelta. Mielemme syvyydet jäävät tavoittamattomiin, jolloin suurin kauhu syntyy siitä, ettemme voi tuntea edes itseämme.

Kuokkamummo on tekijän synkin ja pessimistisin romaani, ja samalla kauhukirjallisuutemme terävintä kansainvälistä kärkeä. 

Marko Hautala (Kuva: Janne Kauranen)

lauantai 31. toukokuuta 2014

Kari Välimäki: Todensanat. Osuuskumma 2014.


Kari Välimäen lyhytproosaa voi hyvällä syyllä kutsua kummaksi ja omaperäiseksi. Tarinoissa ei ole arkijärjen kannalta juuri minkäänlaista logiikkaa: mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kokoelma kulkee huimalla vauhdilla eteenpäin eikä tylsiä hetkiä tule vastaan. Sen sijaan tekijä tarjoilee kiehtovan matkan kaikkien rajojen tuolle puolen.

Tässä piilee kokoelman viehätys. Välimäen kertomukset ovat kuin Gogolin Nenä tai Kafkan Muodonmuutos. Todellisuuteen ilmestyy säröjä ja maailmasta tulee hauskalla tavalla pelottava tai absurdi. Arkiset tilanteet ja esineet puristautuvat ulos raameistaan eikä mikään ole kuin ennen. Mitä on olla nainen, tai mies, tai sekä että? Minkälainen otus on varsieväsiika?

Tekijä koettelee formaatin rajoja sisällön ohella myös muodollisesti kokoelman loppupuolella. Novelleissa on kainalojutuntapaisia, eräänlaisia uutissähkeitä, jotka resonoivat ”leipäjutun” eli varsinaisen kertomuksen kanssa. Tällaista en muista fiktiossa kohdanneeni eli kyse on todellisesta innovaatiosta.

Mukana novelleissa on kansanperinnettä ja kalajuttua, traagisia ja vähemmän traagisia rakkaustarinoita. Jättiläisnainen ja mies kohtaavat, lukija nauttii ja hykertelee. Kertomus Käenpoika vilauttaa puhdasta scifielementtiä, mutta tekee sen välimäkimäisen surrealistisesti. Taas sukupuolirooleja ja ennakko-odotuksia koetellaan.

Välimäki on kertojana monipuolinen ja kekseliäs. Suomikumma ei tästä parane. Joissakin tarinoissa on lievästi yhteiskunnallinen sanoma, kuten loppupuolella, jossa metsä viestittelee ihmisille hyvin omintakeisella tavalla. Enempää tässä en voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa.

Yllättävät käänteet ja kertomusten satumaisuus pitävät lukijan jatkuvasti näpeissään. Jopa vanha perustarina sielun myymisestä paholaiselle maallista palkintoa vastaan saa tekijän käsittelyssä aivan loistokkaan tulkinnan. Vesikään ei ole kuten ennen tämän kokoelman jälkeen. Kartoista puhumattakaan.

Jos Välimäen haluaa välttämättä sijoittaa johonkin yhteyteen tai verrata johonkin kirjailijaan, Jyrki Vainonen tulee mieleen. Leena Krohn myös. Näiden nimien kanssa ei ole häpeilemistä, päinvastoin. Mikäli Välimäki olisi ison ja nimekkään kustantajan leivissä, hän eittämättä nauttisi huomattavasti nykyistä suurempaa näkyvyyttä ja arvostusta. Hän ansaitsee molemmat. Onneksi meillä on Osuuskumma!

Tekijän mielikuvituksen lento on paikoin niin huikeaa, että lukija vain ihmettelee, miksi kuulemme Kari Välimäestä vasta nyt. Eittämättä hän on kirjoittanut pitkään ja vakavissaan, pelkkä harrastelija ei näin korkeatasoista jälkeä saa aikaan.

Pinnan huumorin alla kulkee usein vakava teema, kuten kokoelman päätösnovellissa Tytti. Välimäki ei silti turhia filosofoi vaan jättää vastuun lukijalle. Lukija saa vapaasti kyseenalaistaa kaiken tekijän opastaessa häntä huimalla matkalla pilke silmäkulmassa. Ratkaisu on oikea ja vain lisää tekstin tenhoa. Näihin novelleihin ei kyllästy, ne suorastaan kutsuvat lukemaan uudelleen ja uudelleen.

Kokoelmasta voisi sanoa paljonkin ja yksittäisiä tarinoita analysoida loputtomiin, mutta se paljastaisi yllätykset, jotka ovat olennainen osa lukunautintoa. Siksi tyydyn vain lämpimästi suosittelemaan Todensanoja eräänä kotimaisen kumman omaperäisimmästä teoksista. Ellei omaperäisimpänä. Silkkaa nautintoa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Murhamystiikkaa – okkulttisia etsivätarinoita. Toim. Tuomas Saloranta ja Jyrki Pitkä. Tajunta Media.




Tähtivaeltaja 2/2014

Suomessa yliluonnollista dekkaria ei juuri ole aiemmin kirjoitettu, joten Tajunta Median uusi novelliantologia on positiivinen avaus. Mukana on tuttuja kotimaisia kauhun, kumman ja scifin taitajia kuten Tarja Sipiläinen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Kauhun lisäksi huumorikin kukkii.

Erityismaininnan saa tässä suhteessa Juhana Lumme Ilmari Rautapäällään. Helsinkiin sijoittuva hurja seikkailu sisältää huumorin ohella suorastaan saatanallisia teemoja. Parapoliisin vasikka saa auransa puhdistettua liatakseen sen uudestaan. Mies on palkintonsa ansainnut.

Kertomukset ovat monipuolisia ja omaperäisiä, ja osa sisältää suoria viitteitä Lovecraftin luomuksiin. Tekijöistä juuri Jussi Katajala on onnistunut erityisen mainiosti tavoittamaan suomikumman syvimmän olemuksen ja osoittaa samalla hallitsevansa kansainvälisen lajityypin kanssa flirttailun. Järvi-Suomen ytimessä kurvaileva kummitustarina Äijön pojat kehittyy nopeasti hurttamaiseen suuntaan ja lukija hykertelee nautinnosta. Katajalan viittaukset ovat hienovaraisia ja toimivat komeasti nimenomaan kotoisessa maisemassa. Kala on sitä paitsi terveellistä ravintoa.

Jani Kangas onnistuu italiaan sijoittuvassa novellissaan Epäpyhä kolminaisuus yhtä hyvin. Lopputulos on hyytävä, huumori juuri sopivan makaaberia. Muinaisten palvominen voi parhaimmillaan synnyttää lasten ohella tosimiehen velvollisuuksia.

Tiina Laineen tarina Anna meille enkeleitä luottaa modernimpaan kauhuun ja tuo mieleen parikin Stephen Kingin varhaista menestysromaania. Laineen loppuhuipennus pesee silti Kingin mennen tullen. Tarina tytöstä, joka on hiljainen mutta vaarallinen, on kansainvälistä tasoa. 

Juha Jyrkäs erottuu joukosta jo novellinsa tyylillä, joka on vanhahtava ja ajankuvan kannalta onnistunut valinta. Tulikipunan synnyssä kansanperinne ja lonkerot lyövät kipunoiden kättä. 

Anu Korpisen Riesoholtin valot on klassikkoainesta kaikin puolin. Pienten kadonneiden lasten kohtaloa selvittävät ihmiset löytävät metsästä jotain, joka kenties olisi kannattanut jättää rauhaan.

Mukana on myös yksi käännös, vuonna 1910 englanniksi julkaistu William Hope Hodgsonin Viheltävä huone

Käytännössä kaikki antologian novellit ovat onnistuneita esimerkkejä dekkarin ja yliluonnollisen sekoittamisesta. Homma toimii niin hyvin, että tätä toivoisi julkaistavan lisääkin.


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja. Toim. Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila. Osuuskumma 2014.


Kotimaisia kummitustarinoita ei tietääkseni aiemmin ole julkaistu novelliantologiana, vaikka käsillä olevan teoksen esipuheesta käy ilmi, että niitä on kirjoitettu jonkin verran ja julkaistu alan lehdissä sekä myöhemmin tekijöiden novellikokoelmissa. Myös jokunen aaveaiheinen romaani on maassamme julkaistu. Ruumiittomat korjaa puutteen ja on erittäin tervetullut lisä kotimaiseen kirjallisuuteen.

Valikoiman avaa J.S. Meresmaan jotakuinkin täydellinen goottilaisnovelli Kielolinna. Novellin kompositio ja narratiivi sopivat mainiosti oppikirjaesimerkiksi moitteettomasta kauhunovellista. Teos viittaa monella tapaa itsensä ulkopuolelle ja resonoi genren historian kanssa jo nimivalinnoillaan. Novellin otsikko itsessään on ladattu merkityksillä, jotka paljastuvat vähitellen, ja päähenkilö Rebekka heijastaa itsessään niin kuuluisaa esikuvaansa kuin Meresmaan tekstiä.

Kielolinna on perinteisellä tavalla kauhuromanttinen ja raskasmielinen: kaunis, haikea ja traaginen. Ensikohtaaminen tapahtuu ukonilman pauhussa, mutta nopeasti mukaan tulee modernin teknologian mahdollistama outo ja tenhoava rakkaustarina.

Rebekka ei ole henkisesti aivan tasapainossa, joten lukija tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän lopussa löytää juuri sen mitä sisimmässään etsii ja kaipaa. Meresmaa ohjaa lukijan hienovaraisin viittauksin ja ennakoinnein vähitellen kohti väistämätöntä. Ei vain talo vaan myös sen asukkaat. Koko maisema on Rebekan sielun peili, hänen elämänsä kuva. Meillä jokaisella on oma Manderleymme. Arki on vain pinta, jonka alla velloo pohjaton, yönmusta syvyys.

Novelli sisältää päähenkilön sisäisen konfliktin, hänen ihmissuhdekonfliktinsa ja vieläpä kummallisen rakkaustarinan tavallisine konflikteineen. Päähenkilö kasvaa ja löytää itsensä tarinan edetessä. Tästä syntyvä dynamiikka kiehtoo ja imee mukaansa. Novelli ei ole vain kaunis ja traaginen – se on mestarillinen. Loppuratkaisu on klassikko syntyessään.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasista jatkaa hieman samoilla linjoilla kuin valikoiman ensimmäinen novelli, mutta sortuu selittelevään ja alleviivaavaan kerrontaan. Kauhuvaikutelma epäonnistuu juuri siksi, että kertoja kyselee ja kommentoi liian itsetietoisesti. Tunnelman luomisessa kummitustarinaan narratiiviset ratkaisut ovat ensiarvoisen tärkeitä eikä Nupponen tässä suhteessa täysin onnistu.

Tarina on kuitenkin taitavasti laadittu, joskin asetelmaltaan melko kliseinen. Tuntemattomalta sukulaiselta peritty asunto, rikkinäiset perhesuhteet ja vähitellen kirjeistä ja päiväkirjasta paljastuva traaginen taustakertomus ovat moneen kertaan tallattuja polkuja. Novellin loppu voidaan tulkita taiteen ja luovuuden terapeuttiseksi vaikutukseksi.

Kari Välimäen kertomus Uudet perunat nojaa vahvasti spirit-sanan merkityksiin. Novelli ei asetu helposti genrerajoihin, joskin se on enemmän scifiä kuin kauhua. Perustunnelma on humoristisen ironinen. Yhteiskuntakritiikkiäkin tarinassa on. Sinänsä hyvä perusidea kärsii paikoitellen turhasta toistosta.

Taru Luojola hyödyntää taitavasti sirkusympäristön epätodellista ja pelottavaakin tunnelmaa novellissaan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Tarinan keskiössä on aavetivoli, jonka yleisökin koostuu aaveista. Kertoja on Porvoossa asuva nuorukainen, joka kohtaa öisessä puistossa Ilse-nimisen salaperäisen naisen, josta jäljet johtavat nopeasti kummalliseen tivoliin.

Mukana on myös omaperäinen steampunk-elementti ja tarina huipentuu ironiseksi moraliteetiksi ihmisen valtapyyteistä, jotka ovat jälleen kerran johtaneet autenttisen rakkauden tuhoon. Pyyteet ja jalommat tunteet jatkavat olemassaoloaan ikuisesti tuonpuoleisessa, jossa murheelliset sielut eivät koskaan saa rauhaa.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni on varsin omaperäinen käsityöläispastissi. Novelli on hirtehinen ja makaaberi, ei mikään perinteinen kummitustarina. Tässä, kuten Välimäellä, kertojana on kummitus itse. Carole tuo vahvasti mieleen Clive Barkerin klassikkonovellit Veren kirjat -sarjassa. Tämä voidaan lukea kehuksi.

Samuli Antilan novelli Synnytetty on lyhyt ja ytimekäs. Lause on paikoitellen lyhyttä eikä sivulausetta tarvita. Raahustaa-tautofonia häiritsee ikävästi tunnelmaa. Tällaisia termejä ei pitäisi käyttää monta kertaa yhdessä novellissa eikä varsinkaan peräkkäisissä kappaleissa.

Mitä tulee tarinaan, se noudattelee lähinnä lovecraftiläistä perinnettä. Tosin kertomus on eritepitoinen ja siinä syödään ja juodaan melkoisesti tarinan etenemisen kustannuksella, jolloin myös tunnelma latistuu. Varsinainen idea on kuitenkin kekseliäs. Toteutustapa jättää toivomisen varaa. Yksinäisen, intohimoisen asianharrastajan matka paranormaalin ja vanhojen kirjojen maailmaan sisältää hauskoja yksityiskohtia, mutta miekkosen luomus – tai luomukset – jää luonnosmaiseksi. Samoin jää Synnytetty luonnosmaiseksi, viimeistely ontuu.

Heikki Nevala sijoittaa novellinsa Syyllisyyden varjot tuttuun tapaan pohjalaismaisemiin, tarkemmin kirkkoympäristöön. Päähenkilö on heikkolahjaiselta vaikuttava työmies, joka tekee epätoivoisia tekoja ja saa maksaa niistä kalliisti. Kerronta noudattelee Nevalalle ominaista tyyliä ja tematiikkaa. Yliluonnollinen yhdistyy vaivatta karuun häjyilyyn. Paha saa palkkansa.

Tarja Sipiläinen tarinoi meksikolaisittain novellissaan Henkien polku. Kertojana on suomalainen Nina, joka kutoo romanssin, henkisen matkan ja menetyksen verkon eksoottisin lisämaustein. Novelli on oikeastaan realistinen, sitä ei voi missään nimessä kutsua perinteiseksi kummitustarinaksi saati reaalifantasiaksi. Mukana on silti castanedalainen juonne, joskin sen kehittely ei ulotu tarpeeksi pitkälle.

Elävä ja kuollut limittyvät kerronnassa monella tasolla, mutta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää jonkinlainen länsituristin romanttinen kaukokaipuu. Nainen etsii itseään eikä löydä oikeastaan mitään henkisesti palkitsevaa.

Lopullinen askel on ratkaiseva, mutta novellista ei mielestäni välity aivan sellaista intohimoa, joka teoriassa voisi saada Ninan ottamaan ratkaisevan askeleensa. Toisaalta päähenkilön elämä vaikuttaa kokonaisuudessaan koko touhuun väsyneen sielun harhailulta ja itsepetokselta, joten käytännössä hän voi viihdyttää itseään myös astumalla pimeään. Lattarimenosta jää joka tapauksessa hieman lattea vaikutelma.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisältää uniikin maailman, jossa piilee moraalinen opetus. Yksilön on noustava häntä verkossaan pitävää väärämielistä kokonaisuutta vastaan, herättävä unesta, toimittava oikein. Leinonen luo ympäristönsä taidolla ja hienostuneesti, varmoin ottein. Henkilöt ja hahmot elävät ja resonoivat keskenään. Mukaan on päässyt historiallista ainesta ja modernia teknologiaa, kuten Meresmaalla. Silti tarina on etusijalla.

Kertojana toimii tässäkin aave, joka kohtaa niityllä kaltaisensa nuoren tytön, sillä erotuksella, että toinen tyttö ei ole aave. Vähitellen paljastuu, miksi kertoja on aave ja mitä hän on tekemässä. Novelli heijastelee ihmisen yhteisöllistä elämää ja sen lainalaisuuksia, mutta pahan kierteen jatkaminenkin voi joskus loppua mikäli yksilön tahto on kollektiivia, ympäristön painetta vahvempi.

Leinosen kertomus on kenties valikoiman yhteiskunnallisin, vaikkakin moraalinen sanoma on taidolla kirjoitettu piilotekstiksi. Niin kauan kuin on uskoa on elämää. Jopa kuolleiden maailmassa.

Valikoiman pisin novelli on Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset. Tarinan minäkertoja Liisa joutuu ikäväkseen elämään uudelleen arkea entisen poikaystävänsä Nikolaksen kanssa, koska mies alkaa kummitella Liisan asunnossa kuoltuaan Yhdysvalloissa auto-onnettomuudessa.

Nopeasti Roininen kääntää tarkastelukulman kummittelusta neuropsykologiaan, mikä on ratkaisuna onnistunut, ja erityisesti tässä teoksessa paikallaan, sillä muilla ei tätä näkövinkkeliä aiheeseen ole. Ilmiölle on aina mielenkiintoista hakea selitystä myös fiktion keinoin fiktion sisällä sen sijaan, että sitä vain kuvailee tarinaperinteen mukaisesti. Liisan kautta tekijä kyseenalaistaa aaveiden olemassaolon ja hakee selitystä psykologiasta.

Liisa työskentelee vahtimestarina psykologian laitoksella, joten apu on lähellä. Samalla novelliin tulee mukavasti kolmiodramatiikkaa ja moninaisempaakin säpinää. Myös aaveiden olemassaolon filosofisia ongelmia sivutaan ihmissuhteiden setvimisen lomassa. Huumoriakin on sopivasti mukana. Tärkeässä roolissa tapahtumien kulussa on vanhempi vahtimestari Brita.

Novelli nousee valikoiman parhaimmistoon, loppu on todella kaunis.

Jussi Katajalan kontribuutio Odottaja on yliluonnollinen dekkari, jossa toiminta ja juoni ovat etusijalla. Kyse on Mikaelista, eräänlaisesta aave-etsivästä ja hänen kummitusapuristaan Aurorasta. Yhdessä he auttavat Helsingissä kummittelevia sieluja rajan tuolle puolen. Mikaelilla on apunaan myös Balthasarin muistikirja, josta löytyy tarpeeseen sopiva loitsu, ja loppu hoituu tietokoneella tai puhelimella.

Katajala kuvaa tapahtumat varmaotteisesti ja ekonomisesti. Novellissa on tekijälle ominaista huumoria ja terävää ajankuvaa. Helsinki elää kuolleiden sielujen ja Mikaelin ympärillä.

Jani Kangas on kirjoittanut tarinan nimeltä Tyhjiö 29B. Se on dystooppinen kuvaus totalitarismia muistuttavasta työympäristöstä ja nykyajan sisällyksettömän konttoriaherruksen elämälle aiheuttamasta merkityksettömyydestä. Novellissa on kafkamaisia sävyjä ja mustaa huumoria.

Yhtiö on Moolok, jonka kitaan viattomia uhrataan, jotta muut pelastuisivat. Intialaiset ainekset maustavat kokonaisuutta hienosti ja loppuratkaisu on suorastaan nerokas.

Janos Honkosen Vespula vie aaveteeman virtuaalitodellisuuden puolelle ja onnistuu siinä erinomaisesti. Melkein jokaisella meistä länsimaalaisista on jo virtuaaliminä, joka osallistuu internetissä peleihin ja sosiaaliseen mediaan.

Facebookissa ihminen voi jatkaa olemassaoloaan vielä kuolemansa jälkeenkin, elleivät sukulaiset poista vainajan profiilia. Honkonen soveltaa tämän ajatuksen novellissaan loogiseen loppuun saakka ja yhdistää siihen oivallisesti kyberpunkia ja holhousvaltiokritiikkiä. Lopputuloksena on antologian parhaimmistoon nouseva hyytävä tarina.

Antologian päättää Shimo Suntilan novelli Chudakovin aaveet. Kuuhun sijoittuva kertomus on puhdasta scifiä aaveteemalla ryyditettynä. Siinä on myös dekkarimaisia piirteitä ja varsin traaginen tunnelma. Lopussa näkökulmahenkilö Boston Roselle paljastuu kaikki.

Ruumiittomat on kokonaisuutena erinomainen novelliantologia, jonka valttina on ennen kaikkea monipuolisuus. Kokoelman parhaat novellit ovat kansainvälistä tasoa ja heikommatkin menettelevät. Yhtään surkeaa tapausta ei mukaan ole päässyt. Aavemaisen hyvin toimitettu kirja.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Mia Vänskä: Valkoinen aura. Atena 2014.




Mia Vänskän kolmas romaani jatkaa kauhukirjallisuuden saralla, mutta nyt mukana on uusiakin elementtejä, jotka vievät kohti perinteisempää dekkaria. Sekoitus on onnistunut, joskin kosolti parantamisen varaa vielä jää.

Nuoren sairaanhoitajaopiskelija Iinan ympärille nivoutuvassa tarinassa päähenkilön elämänmuutos heijastuu yliluonnollisiin kokemuksiin, jotka vähitellen paljastavat teoksen ytimestä dekkarimaisen kuvion. Tapahtumat etenevät nopeasti ja jo varhain käy ilmi, että erään Iinan uudessa asuntolatalossa aiemmin murhatun nuoren naisen kohtalo sekoittuu oudolla tavalla Iinan kohtalon kanssa.

Kertomukseen sisältyy paljon ihmissuhdedraamaa ja muuta nuorten aikuisten peruskauraa, joka vaikuttaa ehkä pikemminkin kohderyhmä- kuin taiteelliselta valinnalta. Silti Vänskä osoittaa hallitsevansa monentyyppisen elämän kuvauksen eikä hän jää toistamaan aiempien teostensa asetelmia. 

Valkoisen auran joissakin tapahtumissa on kuitenkin liikaa käytetyn makua, kuten uima-allasjuhlissa ja soluasunnon arjessa. Kahvilakohtaukset tallaavat vanhoja polkuja. Tekijä ei saa näistä vanhoista elementeistä irti tuoretta dramatiikkaa. Välillä tuntuu, kuin kyse olisi amerikkalaistyylisestä nuortenelokuvasta. 

Iina kokee outoja ilmiöitä ja näkee jonkun toisen unia. Kuollut nainen alkaa kummitella hänelle ja muutenkin tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä. Salaperäisten tapahtumien myötä Iina pääsee selville murhatun naisen kohtalosta, mutta samalla ilmenee, että kukaan ei ole turvassa.

Päähenkilön lähipiirissä on naisia, jotka harrastavat uushenkisyyttä, muun muassa energiahoitoja. He kertovat Iinalle, että tyttö on erityisen herkkä, koska hänellä on valkoinen aura. Iina kykeneekin samaistumaan sairaskohtauksen tai onnettomuuden uhreihin, aivan kuten kuollut nainen kykenee jotenkin tunkeutumaan Iinan tajuntaan ja ottamaan hänet osittain valtaansa. Iina löytää vähitellen itsestään uusia kykyjä. Samalla hän muistaa lapsuudestaan asioita, jotka on tarkoituksella unohtanut.

Mukaan tulee myös pakollisia mieskuvioita, mutta ihmissuhteet jäävät luonnosmaisiksi. Jotkut juoniratkaisut voi perustella vain sillä, että näin saatiin henkilö tai henkilöt sivuun tapahtumien tuoksinasta, eli narratiivissa esiintyvä viittaus vaikkapa lomamatkalla olemiseen on vain selitys sille, miksi kyseiset henkilöt eivät puutu tapahtumiin. Vastaavasti tärkeillä hetkillä päähenkilöt tekevät pari kertaa epäuskottavan valinnan, jota tekijä joutuu niin ikään selittelemään.

Päähenkilöiden perhe-elämä on rikkonaista ja siihen sisältyy kosolti tragediaa, joka heijastuu asianmukaisesti niin lapsiin kuin heidän vanhempiinsa. Pääsääntöisesti tytöt tai naiset ovat kokeneet kovia, ja tästä johtuen heidän luonteissaan on sopivasti särmää ja hämäriä alueita.

Vänskä kutoo taitavasti kauhun ja dekkarin yhdistelmän, jossa Iinan yliluonnollinen kyky on avainasemassa. Henkimaailman ilmiöt tuovat salapoliisitarinaan mukavaa lisävärinää. Kauhu on silti edelleen tapahtumien keskiössä ja veri roiskuu leppoisasti sopivin väliajoin.

Iinan läheisin ystävä Linda nousee lopussa ratkaisevaan rooliin tahattomana salapoliisina. Vyyhti purkautuu nopeasti ja ruumiita tulee kenties hieman liikaakin. Romaani on kuitenkin niin vetävästi kirjoitettu, että se oli pakko lukea yhteen putkeen. Loppuratkaisu on hieno.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Rob Zombie: Salemin kirous. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2013.

Tähtivaeltaja 1/2014



Muusikko-elokuvaohjaaja Rob Zombien B.K. Evensonin avustamana sutaisema romaani alkaa väkevästi, kun noitien kokouksessa vuoden 1692 Salemissa itse Pelsepuupi syö pikkuvauvan, joka juuri on revitty käsin äitinsä verisestä mahasta. Vihtahousu ilmestyy liekkeihin ja teloo viattoman ihmistaimen. Sitten se ahmaisee poloisen, jonka alastomat naisvihulaiset, noidat, sille tarjoavat.

Noitien kokous olisi kannattanut kääntää noitapiiriksi. Oletan, että alkuperäinen termi on coven. Menneisyyteen sijoittuvassa aloitusjaksossa kääntäjä on tehnyt pahemman virheen. Would-kerronta on käännetty konditionaaliin, vaikka kontekstista käy selkeästi ilmi, että se olisi pitänyt kääntää imperfektiin. Romaani on tarpeeksi heppoinen ilman näitä käännöskukkasiakin.

Alun limaisten verikekkerien jälkeen kertomus siirtyy tietenkin nykyaikaan. Kirous pahoja noitia teloittavan sankaripapin suvulle on langetettu, ja lukija tietää, että Pelsepuupi riivaa jatkossa koko Salemia. Veri tulee lentämään, kuten alku antaa odottaa.

Nykyajassa päähenkilönä on pastorin jälkeläinen Heidi Hawthorne, päihdeongelmainen radiotiskijukka, joka yrittää pysyä erossa kovista aineista, mutta imee viinaa kuin sieni. Tatuoitu, ”hoikka mutta muodokas” rokkaritipu on jälleen ennalta arvattava valinta, mutta sellaista kirjailijaksi ryhtyneeltä rokkarilta voi toki odottaa.

Mukana on myös genren perinteinen hahmo, skeptinen historioitsija, vanha viisas mies, joka saa tuta, ettei järkiperäiselle epäilylle ole katetta. Pahuuden voimat ovat totta, Saatana nurkan takana. Noidat eivät ole fiktiota vaan faktaa.

Kun tähän lisätään väärinpäin rukoilevia satanistinunnia, lopusta alkuun pyörivä vinyyli, subliminaalisia viestejä, rottia, kylpyhuonekohtaus, ylösalaisin käännettyjä ristejä ja omituisia hevipellejä, ei levy oikeasti pyöri päinvastaiseen suuntaan vaan jumittaa paikoillaan. Kauhukliseet vyöryvät sivuilta nopeassa tahdissa ja mäiskettä kestää melkein 400 sivua. Kun teurastus huipentuu, päähenkilö herääkin unesta. Koira ei sittenkään kuollut, pastorikaan ei ollut perverssi verenimijä. Mukavaa. Loppumättö sentään ei paljastu uneksi: sarvipäinen väkäpippeli saa omansa.

Kaikki teoksessa on kovin ennalta arvattavaa eikä tapahtumissa ole tolkkua: verinen show esitetään, mutta yleisöä ei ole, pahuuden voimien toiminnalla ei ole tarkoitusta, paitsi lukijan oletettu viihdyttäminen. Ei viihdytä. Vihtahousu lykkää omansa saamista kauan, vaikka olisi voinut saada sen heti. Myöskään sitä, miksi vasta Heidi Hawthorne on koston ansaitseva jälkeläinen, ei kerrota.

Edes narkomaanin kuivilla pysyttelemisen vaikeuksiin tekijä ei tuo minkäänlaista uutta näkökulmaa. Koko tarina on vanhan hevipiireistä tutun vihtahousumystiikan ja shokkikuvaston kierrätystä. Radioaseman arki on sekin tavanomaista, mutta veri sentään roiskuu ja niin analogisilta kuin digitaalisilta levyiltä kantautuu perkeleellistä mörinää.

Heidi Hawthorne joutuu toistuvasti kysymään ”Mitä vittua?” kun sarvipää kammottavine apulaisineen jahtaa häntä. Arvostelijakin esittää saman kysymyksen jatkuvasti lukuhetkiensä tiimellyksessä. Mitä vittua?


Juri Nummelin: Viimeinen bjarmialainen. Kuoriaiskirjat 2013.


Tähtivaeltaja 1/2014

Nummelinin teos alkaa väkevästi veren, alkuvoimaisen seksuaalisuuden ja teurastuksesta lämpimän miekan merkeissä. Kylmässä lumessa vietit ovat hereillä.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat tuttuun pohjolaan, joka on komeasti fantasiakirjallisuuden perinteiden mukainen, mutta kotimainen versio. Nummelin luo varmalla otteella jylhän ja maagisen maailman ja päähenkilön, joka luulee olevansa enemmän kuin on.

Hurjia petoja, outoja kirjoja, jättiläisiä ja muinaisia jumalia ei tarinasta puutu, kun salaperäinen antisankari Pesäri etsii kaunista kuninkaantytär Ahdotarta ja tämän hallussa olevaa Jomalin patsasta. Muitakin kuninkaantyttäriä miehiselle miehelle on tarjolla ja hänen miekkansa on usein tanassa. Lopulta Pesäri saa pesää ja muutenkin mitä ansaitsee.

Kirjassa on ironiaa ja huumoria, kuten Nummelinilta sopii odottaa. Erityisesti tiettyjen vainajien syöttäminen petoeläimille pistää naurattamaan, paitsi tietenkin vainajien omaisia. Lopputaistelun lonkero-otus on asianmukainen kunnianosoitus mestari Lovecraftille, samoin tietenkin hullun arabialaisen kirjoittama kirja.

Tekijä kertoo kirjan jälkisanoissa tarinan syntyhistoriasta ja taustoista.

Juri Nummelin: Haamu. Kertomus Hollywoodista. Turbator 2013.


Tähtivaeltaja 1/2014

Juri Nummelinin vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani kertoo H.P. Lovecraftin elämästä Hollywoodissa. Lovecraft toimii tarinan minäkertojana.

Tekijä on hienosti tavoittanut elantoaan käsikirjoituksilla ja rikosnovelleilla kasaan raapivan kyynisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen. Lovecraft on toipunut syövästä, jonka kuvittelee aiheutuneen aiemmista kauhunovelleista. Hän etsii parannusta ja merkitystä elämälleen, mutta sisimmässään tietää kirjoittavansa roskaa. Tätä kuvaa teoksessa esiintyvä käsikirjoitus, joka kertoo ”Rajaseudun kauhusta”. Kyseinen hahmo on B-luokan lännenelokuvan pyssysankari, jonka repliikeissä Nummelin parodioi alan kliseitä.

Kertomuksessa on unenomaisia sävyjä, varsinkin Lovecraftin löytäessä Hollywoodista tyhjän tontin. Jokin vetää häntä sinne uudestaan ja uudestaan. Tontti kenties symbolisoi kirjailijan sisäistä tyhjyyttä, hänen elämänsä tarkoituksettomuutta.

Päähenkilö tapaa useita taidokkaasti kuvattuja henkilöitä ja Nummelin on saanut myös Lovecraftista itsestään uskottavan hahmon. Nihilistinen ja omanarvontuntoinen minäkertoja tietää kirjalliset kykynsä, mutta joutuu halveksimaan itseään pyrkyrinä ja surkeiden käsikirjoitusten sepittäjänä.

Mukana on myös salaperäinen nainen, jonka kohtaaminen antaa Lovecraftille pientä toivoa, mutta Nummelin ei kehitä teemaa vaan jättää sen auki.

Toinen maailmansota luo tarinalle taustatunnelmaa ja esiintyy myös teokseen sisältyvässä novellikatkelmassa. Nummelin kirjoittaa terävää ajankuvausta ja hänen pulp- ja elokuvatuntemuksensa näkyy tekstissä.

Tarinan loppu on Lovecraftin rasismin tuntien ironinen ja hienosti omituinen. Lovecraft kertoo siinä ennalta nähden tulevasta kohtalostaan.

Tarinassa kulkee koko ajan sivujuonteena Cthulhu-mytologiasta tuttuja aineksia ja Lovecraftin kirjailijaystävät kirjoittelevat Mestarille kirjeitään kuten tosielämässä.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita. Osuuskumma 2013.




Suomalaisen spekulatiivisen fiktion tuotteliaimpia novellisteja oleva Jussi Katajala on koonnut historialliset tarinansa yhteen. Teos kattaa pitkän historiallisen jakson ja ilahduttaa monipuolisuudellaan. Laatu säilyy tasaisena läpi kokoelman, oikeastaan jopa paranee loppua kohti.

Tekijän tyyli on selkeä ja koristelematon, mikä on selkeä vahvuus. Novellit ovat helppolukuisia, perinteisiä seikkailutarinoita, joissa on mukana yliluonnollisia tai outoja elementtejä. Katajala on tehnyt taustatyönsä huolella, historialliset nimet ja yksityiskohdat ovat kohdallaan. Hän hyödyntää novelleissaan taitavasti vanhoja myyttejä ja kansanperinnettä.

Kokoelma alkaa scifikertomuksella, joka on lyhyt ja ennalta arvattava. Sen jälkeen päästään kunnolla vauhtiin antiikin Kreikassa. Sieltä matka jatkuu viikinkimaisemiin. Kotoisessa pohjolassa petos, kosto ja kauhutunnelma kietoutuvat vanhaan suulliseen tarinaperinteeseen. Katajala on tässä vahvimmillaan. Kun salaperäinen vieras tulee taloon ja alkaa kertoa tarinaa, lukija voi odottaa hyvää, hyytävää kyytiä.

Jo antiikin Kreikkaan sijoittuvissa novelleissa yllättävät käänteet ja inhimilliset paheet pitävät lukijan otteessaan. Paha saa palkkansa, ahneella on paskainen loppu. Yksi voi selviytyä kurimuksesta, toinen ei, mutta yleensä kukaan ei pelastu. Katajalan narratiivi noudattelee perinteisen kauhukertomuksen moralistista eetosta.

Ihmiset ja jumalat esiintyvät tarinoissa rinnakkain, kuten vanhaan, suulliseen perinteeseen sopii. Usein jumala on ottanut ihmishahmon ja auttaa tarinan sankaria tai antisankaria saavuttamaan tavoitteensa. Mikäli sankari sortuu myöhemmin paheeseen, vaikkapa ahneuteen tai petokseen, jumala rankaisee häntä armotta.

Katajalalla on taito kirjoittaa myyttejä ja perinnettä eläväksi tarinaksi. Novellien kieli on modernia ja luettavaa, mutta niiden sisäisen rikkauden tunnistaa heti, jos on joskus perehtynyt vaikkapa helleenien tai viikinkien mytologiaan. Tekijä hyödyntää oivallisesti vanhaa ja uudistaa samalla perinnettä.

Tarinoista löytää hauskoja, herkullisia yksityiskohtia, esimerkiksi maininnan kyynikkofilosofi Diogeneen suosimasta kansainväliseksi muodostuneesta sormimerkistä. Pystyyn nostettu keskisormi tarkoitti jo antiikin Kreikassa sitä mitä nykyäänkin ja Diogenes oli tavattoman vittumainen mies. Näinkin pieni historiallinen detalji tuo välittömästi tarinaan ihastuttavan lisäsäväyksen.

Kertomus Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema on monellakin tapaa erityisen herkullinen, samoin upea niminovelli Leonardon rasia. Molemmat ovat kokoelman eliittiä.

Kerronnallisesti kirjailija luottaa tarinaan eikä turhia kikkaile. Näkökulmahenkilöiden vaihtoa Katajala ei harrasta, novellit kerrotaan joko yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Muutenkaan tarinat eivät sisällä modernia tai postmodernia kirjallista kokeilua. Tämä on niille pelkästään eduksi.

Novellissa Noitanaisen älä anna elää tekijä kuitenkin soveltaa taidolla kirjemuotoista näkökulmakerrontaa alun minäkertojan ilmeisesti nykyaikaan sijoittuvan tarinan sisällä, joka kaiken lisäksi sopii epookkiin erinomaisesti.

Kokoelman suosikkinovellini on Lemminkäisen kuolema. Se sijoittuu Suomen sisällissodan jälkeiseen kieltolain aikaan 1920-luvun alkupuoliskolle ja minäkertojan tarinan sisällä olevan selostuksen myötä sota-aikaan. Tässä hirtehisessä zombinovellissa Katajala on jälleen erinomaisesti tavoittanut ajan hengen ja tunnelman. Mukana on kosolti maukkaita yksityiskohtia termejä myöten. Lippu on piletti ja kahvi valmiiksi prännättyä. Jatsia kuunnellaan ja kieltolaista huolimatta pirtua siemaillaan. Lääkärin tuntemisesta on etua, joskin väkijuomaa tulee helposti särvittyä enemmän kuin lääkäri määrää. Tämä koskee myös lääkäriä. Väärintekijät saavat sota-ajan rötöksistään asianmukaisen rangaistuksen. Loppu sisältää yllättäviä käänteitä ja on kaikin puolin silkkaa hunajaa.

Kaksi viimeistä novellia eivät aivan yllä samalle tasolle, mutta kelpo tarinoita nekin ovat. Äänetön saari kertoo Tyynenmeren saarelle haaksirikkoutuvasta amerikkalaislentäjästä II maailmansodassa. Tarinan alku on lupaava, mutta aavemaiselta vaikuttavat tapahtumat eivät olekaan sitä mitä spekulatiivisen fiktion lukija odottaa. Lopetuskin on hieman väkinäinen ja moralismissaan liian alleviivaava.

Päätösnovelli Asturias (Leyenda) liikkuu ajassa nykyhetken ja maurimiehityksen aikaisen Espanjan välillä. Tarina on kekseliäs ja kaunis, jopa romanttinen, ja ehdottomasti kokoelman parasta antia Lemminkäisen kuoleman ohella. Viimeksi mainittu nousee hiuksenhienosti suosikikseni, koska hunajainen epäkuollut toimii tässä kirjallisuuden lajityypissä romantiikkaa paremmin. Ei silti, etteikö myös Asturias (Leyenda) olisi erinomainen.


Kirjailijan itseluottamus huokuu kokoelman tekstistä, hänen ei juuri tarvitse harrastaa tyylillisiä kommervenkkejä saadakseen lukijan koukkuun. Katajalan novelleissa on kokeneen kirjoittajan leima, joskin tautofonisuutta, saman sanan toistuvaa peräkkäistä käyttämistä, esiintyy kappaleissa ja jopa virkkeissä paikoitellen – varsinkin novellissa Kultanaamioinen jumala – turhan paljon. Tässä tekijällä on vielä petraamista.

Kokonaisuutena Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on kokoelma, jota ei malta käsistään laskea. Se on luettava yhdeltä istumalta. Yleensä tämä pätee yksittäiseen novelliin, mutta Katajala onnistuu ulottamaan lukuhimon koko teokseen. Hän on alan kärkeä Suomessa ja kansainvälisestikin. Toivottavasti näitä novelleja käännetään pian myös muille kielille.

Viktor Martinovitš: Paranoia. Like 2013.




Valkovenäläisen kirjailijan Minskiin sijoittuva teos alkaa lupaavasti valtion turvallisuusministeriön seurantaraporteilla, joiden merkitys selviää romaanissa vasta paljon myöhemmin. Valitettavasti Paranoia muuttuu vähitellen tavanomaiseksi epätoivoiseksi rakkaustarinaksi. Kahvilat, puistot ja sillat todistavat synkkien varjojen vainoamaa romanssia, joka ei voi päättyä onnellisesti. Kaikki menee käsikirjoituksen, niin sanotun peruskaavan mukaan. Paranoiaa voisi kutsua totalitarismikriittiseksi noirdekkariksi. Heti alussa postimies on soitellut useitakin kertoja.

Tekijä rasittaa lukijaa ylipitkillä kappaleilla, jotka eivät edes tyylillisesti puolusta paikkaansa. Välillä kertoja tarinoi monta sivua putkeen ilman kappalejakoa. Parhaita jaksoja ovat juuri turvallisuusviranomaisten laatimat tarkkailuraportit, joissa kappaleet pysyvät maltillisissa mitoissa ja dialogikin on paikoitellen nokkelaa.

Suomennoksessa käytetään henkilöistä aivan liikaa persoonapronominia ”tämä”, mikä voi tosin johtua alkutekstistäkin. Tämäkään ei kerro tyylitajusta, oli vika tekijän tai kääntäjän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suomen kielessä ”hän” on asiayhteydessä oikea muoto ja kääntäjä voi aivan hyvin korvata alkutekstin muodon meidän kielellemme luontevammaksi.

Romaani kertoo lännessä tunnetusta kirjailija Anatoli Nevinskistä, joka tapaa kahvilassa kauniin, salaperäisen naisen, Elizavetan, joka nopeasti paljastuu valtion diktaattorin, turvallisuusministeri Muravjovin rakastajattareksi, ja aivan liian klassiseksi femme fataleksi. Naiselle ja kirjailijalle kehittyy välittömästi intohimoinen rakkaussuhde, joka turvallisuusministerin jatkuvan virtuaalisen ja hänen alaistensa faktuaalisen läsnäolon vuoksi on tietenkin perinteinen ménage à trois. Kolmiodramatiikka ei kuitenkaan nouse tekijän tavoittelemiin korkeuksiin.

Teoksessa on päälle liimattua Neuvostoliiton ja sen tilalle tulleen länsimaisen markkinatalouden rinnastamista, jonka tarkoitus on kai osoittaa, että totalitarismiin sopii kumpi tahansa yhtä hyvin. Tuntuu kuin tekijällä ei olisi uusia ideoita ollenkaan, niin väkinäistä tämä Karl Marxin ja Marks & Spencerin kanssa leikkiminen on. Marx-veljekset sentään jäävät hyödyntämättä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat rakastavaisten intiimit hetket, jotka turvallisuuspalvelu tallentaa yksityiskohtaisesti. Totalitarismin yksilön yksityisyyden täydellisesti raiskaava luonne tulee karmivalla tavalla selväksi. Pariskunnan keskusteluja kuitenkin haittaa intertekstuaalisten heittojen määrä ja itsestäänselvyys, joka on nimien pudottelua ja Romeota ja Juliaa.

Diktaattori Muravjovin hahmo on ristiriitainen: Elizavetan kertomuksissa hän on lähinnä romanttinen kaunosielu, mutta kansalaisten mielissä pelätty hirmuhallitsija. Ratkaisu on liian helppo, liian tavanomainen.

Loppua kohti teos alkaa muuttua sekavammaksi, mikä on varmasti tarkoituskin. Minäkerronta vaihtuu välillä yksikön kolmanteen persoonaan, virallisluontoisten tarkkailuraporttien ohessa. Juuri kertojan vähittäinen sekoaminen ja loppuratkaisun avoimuus ovat kuitenkin romaanin heikoin lenkki.

Aksel Sandemose viritteli samanlaista kuviota syyllisyydestä ja muistamattomuudesta jo ajat sitten teoksessaan Kadonnut on vain unta (1946; suom. 1961). Sandemose vain teki sen paljon hyytävämmin ja kaikin puolin paremmin. Hänellä ei romaanissaan ollut valtion turvaviranomaisten tarkkailua, mutta muilta osin minäkertojan epäluotettavuus paljastui samaan tapaan vähitellen ja lopussa koko kauheus paljastui. Paranoia jää enemmän auki, mikä ei ole teokselle eduksi.

Martinovitš on kiusallisen huono Paranoian loppupuolen konserttikuvauksessa, jossa hän runollisin metaforin yrittää kuvailla Bachin ja Chopinin musiikkia. Kuin, kuin ja kuin. Kas kun ei pilipalipom. Kohtaus on samalla tarinan keskeinen käänne, kilpakosijoiden väistämätön kohtaaminen, joten ilmeisesti tekijällä on mennyt peripetia pahasti yliyrittämisen puolelle. Jälki ei aivan yllä Antti Hyryn hallusinatorisen tekotaiteilun tasolle, mutta pahimmillaan sen rajoille. Tämä yliammuttu metaforavyöry voi tietenkin johtua päähenkilön sekoamisesta ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Silti sitä on vaivaannuttavaa lukea.

Loppusuoran kiihdytyksessä teoksen paranoidiseen luonteeseen liian sopivasti kaikki vaikuttaa lavastetulta ja minäkertojan luotettavuus rakoilee sitä mukaa kun verkko hänen ympärillään kiristyy. Lopussa tutkintavankila muuttuu kertojan houreissa luostariksi ja muutenkin Dostojevski kummittelee tekstissä liikaa. Salaisen poliisin koodinimi Nevinskille on sentään Gogol. Todella hauskaa. Heh heh. Raskolnikov olisikin ollut liikaa, kuten viimeisiltä sivuilta käy ilmi.

Jos Martinovitš olisi onnistunut olemaan hienovaraisempi ja hämmentänyt soppansa taidolla, tarina olisi saattanut toimia toteutunutta versiota paremmin. Jotenkin kaikki jää toteutuneessa kertomuksessa itsestään selvällä tavalla paranoiaksi, osittain fiktion sisäiseksi fiktioksi, ja kokonaisuutena epäluotettavan kertojan ja ”objektiivisten” tarkkailuraporttien melko tavanomaiseksi ristivalotukseksi.

Kirjaa lukiessa harmittaa koko ajan myös se, kuinka upean elokuvan Florian Henckel von Donnersmarck on jo samasta aihepiiristä tehnyt (käsikirjoitus ja ohjaus). Kun on nähnyt Muiden elämän muutaman kerran ja toistuvasti ihaillut sen toteutusta ja humaania käännettä tarkkailijan muuttuessa kertojaksi, viranomaisen taiteilijaksi, Stasi-agentin kirjailijaksi, ei vertailulta käsillä olevaan tarinaan voi välttyä. Paranoia häviää elokuvalle joka suhteessa.

Toisin sanoen siinä vaiheessa kun objektiivisesta tarkkailijasta ja tapahtumien kuvaajasta tulee kertoja, joka selkeästi kirjoittaa fiktiota, luo oikeiden henkilöiden pohjalta kuviteltua dialogia ja tapahtumia, valikoi, lisäilee ja muuntelee, von Donnersmarckin päähenkilö muuttuu totalitaariselle ideologialle kuuliaisesta valtion orjasta ihmiseksi, humaaniksi yksilöksi, joka samaistuu hahmoihinsa, oikeisiin ihmisiin, empaattisesti, ja alkaa auttaa heitä. Inhimillisyydestä häntä rangaistaan julmasti.

Viktor Martinovitš punoo juonta tavalla, joka on pikemminkin pitkäveteinen monologi. Lopulta objektiivisten tarkkailijoiden raportoima rakkaustarina jää lukijan mieleen teoksen ainoana vahvuutena. Tosin siinäkin on toistoa ja piirteitä, jotka voisivat olla paljon terävämmin toteutettuja.

Teoksen naispäähenkilö Elizavetan arvoituksellisuus ja hänen kertomustensa ristiriidat jäävät pahiten kaivelemaan, joskin osa niistä voidaan laittaa epäluotettavan kertojan piikkiin. Epävarmuuden ja aporian annostelussa olisi noudatettava kohtuutta. Jos lukija ei kykene täyttämään riittävää määrää hermeneuttisia aukkoja, teos vaikuttaa helposti tyhjältä, pikkunäppärältä sanahelinältä.

Fiktiossahan kyse on siitä, kuka osaa lavastaa tapahtumat ja kertoa tarinan parhaiten, ja samaan aikaan manipuloida sekä lukijaa että romaanin tiettyjä henkilöhahmoja uskomaan jotain, jota ei periaatteessa voi uskoa. Jos tekijä yrittää kutoa liian monimutkaista ja arvoituksellista mattoa, lukija ei välttämättä usko lopputulokseen ollenkaan. Se on harmillista neljäsataasivuisessa teoksessa.

Luullakseni Martinovitš vihjaa totaalisen vallan läpinäkymättömyyteen, vallankäyttäjien taustalle jäävän abstraktin vallan sumeaan luonteeseen. Valtiodiktatuurissa yksilö pelkää ja tuntee syyllisyyttä pienistäkin loukkauksista vallanpitäjää kohtaan. Jos diktaattori onkin romanttinen taiteilijasielu, hänen taustallaan on oltava jotain oikeasti pahaa ja häikäilemätöntä. Mikäli Muravjov on yhtä ymmällään femme fatalen kohtalosta kuin Nevinski, on hänenkin yläpuolellaan oltava jokin taho, joka käyttää valtiossa todellista valtaa, toimeenpanovaltaa. Vai huijasiko femme fatale kaikkia? Jos huijasi, motiivi ja tarkoitus jää epäselväksi.

Oli tekijän pyrkimys mikä tahansa, totalitarismin ja valtiodiktatuurin byrokratian rakenteisiin kätkeytyneen vallan kritiikkinäkään Paranoia ei yllä lähellekään alan klassikkoja. Elizavetasta, Anatoli Nevinskistä, Muravjovista ja Minskistä on todella pitkä matka Juliaan, Winston Smithiin, Isoonveljeen ja Oseaniaan. James M. Cainiksikään ei Martinovitšista ole.