lauantai 11. marraskuuta 2017

Hänen olivat linnut

Jussi K. Niemelä © 2017

Keväällä 2007 olin Teatterikorkeakoulun tiloissa katsomassa Terhi Kokkosen käsikirjoittamaa, Akse Petterssonin ohjaamaa näytelmää Norsunluunokkainen tikka.

Kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuun seitsemännen pimeänä iltana, hankkiuduin elokuvateatteri Andorraan nähdäkseni Kokkosen käsikirjoittaman, ohjaaman ja leikkaaman lyhytelokuvan Bellboy. Sen mainosteksti kuuluu näin: ”Kun Radion sinfoniaorkesteri valmistautuu esittämään Joonas Kokkosen sinfonian parrasvaloissa, työskentelee Heikki Tikka varjoissa. Hänen vastuullaan on kaikki mitä et näe.”

Tikka. Lintu. Taas tikka, Heikki Tikka. Ja lintu, Hannu Lintu. Toistuva teema Kokkosen töissä, maailmanlaajuisesti tunnettu ja kautta ihmisen historian eri kulttuureissa jatkuvasti esiintynyt symboli.

Suuri yleisö tuntee Terhi Kokkosen Ultra Bran ja Scandinavian Music Groupin laulajana. Viimeksi mainitussa yhtyeessä hän myös vastaa sanoituksista, joiden omaperäisyys, runollisuus ja syvällisyys on kiinnittänyt monen alalla toimivan huomion ja vedonnut kuulijoihin kautta maan. Myös Kokkosen lyriikassa esiintyy toistuvasti lintuja.

Kokkonen on aiemmin opiskellut Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja suoritti siellä teatteritaiteen kandidaatin alemman korkeakoulututkinnon, mutta siirtyi sittemmin Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle. Bellboy on Kokkosen maisteriopintojen lopputyö.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Joel Grandell, äänisuunnittelusta Jani Nikander ja sen ovat tuottaneet Jenni Dollery ja Terhi Kokkonen.

Kokkonen osoittaa lopputyöllään olevansa klassinen auteur, josta näissä yhteyksissä takuulla kuullaan vielä paljon. Bellboy järisyttää loistavuudellaan. Tekijä on tavoittanut elokuvassa oivallisesti ihmisen koneessa, inhimillisyyden tasot, syvyydet, kuvan, äänen, tunteen. Kokkosen leikkaus, taideteoksen rytmi ja dramaturgia, ovat vahvoja – ne koskettavat, liikuttavat, vetävät mukaansa.


Bellboyn teemaa voidaan esittelytekstin perustella lähestyä valon ja varjon perinteisenä vastakkainasetteluna. Kontrasti on kuitenkin pelkkä premissi. Elokuva sisältää paljon muutakin.

Yritän seuraavassa muistinvaraisesti, elokuvan toissapäivänä (kirjoitan tätä 9.11.2017) kolmen muun ohella nähneenä, tulkita kokemustani. Bellboy esitettiin toisena neljän elokuvan sarjassa, mutta se jätti lähtemättömän jäljen, lukemattomia tunnelmia, muistikuvia ja ajatuksia.

On varmaa, että uudet katselukerrat tuovat vielä lisää tasoja ja yksityiskohtia käsillä olevaan tarkasteluun. Kun näen Bellboyn uudestaan, lisään tuoreet huomiot ja uudet näkökulmat jälkikirjoitukseen. Minulla on kokemusta siitä, että merkittävät taideteokset muuttavat paremmaksi jokaisella katselu-, luku- tai kuuntelukerralla, kun tulkitsija oppii kiinnittämään huomiota uusiin seikkoihin ja yksityiskohtiin.

Miehet mustissa

Teoksen alussa Heikki Tikka kertoo mustista nahkakengistään, jotka sai perintönä isältään. Ne ovat osa hänen työasuaan. Kaikki lähtee kengistä.

Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterille työskenteleminen edellyttää tiettyä arvokkuutta, siksi musta on luonnollinen valinta. Toisaalta myös hautajaisissa pukeudutaan mustiin. Kyse on kunnioituksesta, juhlallisuudesta, perinteestä. Myös eräs toinen seikka yhdistää musiikkitaloa ja hautajaisia.

Kokkonen näyttää meille Heikki Tikan pukeutumassa, vetämässä kenkiä jalkaansa, solmimassa nauhoja. Jos muistan oikein, tämän jälkeen Tikka tempaisee ylleen mustan pikkutakin. 

Mustat vaatteet ovat rooliasu, univormu, joka ilmentää kantajansa asemaa työyhteisön hierarkiassa ja korostaa ammattiin liittyvää korkeakulttuurista perinnettä. Tikka on pukeuduttuaan valmis palvelukseen. Elokuva valottaa kaikkea sitä, mitä hänen työhönsä sisältyy.

Eräässä alkupuolen kohtauksessa valkokankaalla näkyy kaksi miestä vastakkaisten työpöytien äärellä, tekemässä jotain koneilla, näyttöpäätteiden heijastaessa valoa heidän kasvoilleen. He ovat erillään, mutta yhdessä. Toinen miehistä on Heikki Tikka. 

Miehet mustissa, miehet tekemässä jotain, työn ääressä. Mihin tämä viittaa?

Aave koneessa

Jos Bellboyta ajattelee valon ja varjon kontrastina, Joonas Kokkosen neljättä sinfoniaa harjoitteleva Radion sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Hannu Lintu edustavat teoksessa valoa, kun taas Heikki Tikka toimii varjoissa, tekemässä sitä, mitä ilman parrasvaloissa esiintyvät taiteilijat eivät pärjäisi. Tikka on siis Linnun varjo.

Jokaisen pinnan alla on syvyys ja sinfoniaesitys musiikkitalon estradilla on vain pieni osa kokonaisuutta, joka spektaakkelin mahdollistaa. Kokkosen elokuvassa musiikkitalo vertautuu koneeseen ja Heikki Tikka on aave koneessa, koneen käyttäjä ja huoltaja, kuten Gilbert Ryle aikoinaan Descartesin dualismista filosofoi. Tikka on koneruumiin, musiikkitalon, mieli.

Aave, mieli, on yksityinen, siinä missä ruumis on julkinen. Symboliikka on ilmeinen, kun elokuvaa tulkitsee tästä näkökulmasta. Heikki Tikka on yleisön kannalta näkymätön, aave, vaikka ilman häntä Hannu Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri, julkisessa roolissaan, eivät saisi Joonas Kokkosen sinfoniaa esityskuntoon.

Kun mies varjoista astuu Kokkosen valokeilaan, katsoja pääsee kurkistamaan kulissien taakse. Aave on olennainen osa konetta, ei irrallinen tai satunnainen tekijä, vaan keskeinen elementti.

Katsojan silmä

Kauneus on katsojan silmässä. Terhi Kokkonen näyttää lähikuvaa Heikki Tikan silmästä – silmästä linssin takana.

Silmä on symboli, se on linssi, jonka läpi nähdään asioita. Tikan silmälasien linssin edessä on kameran linssi, jonka takana on kuvaajan silmän linssi. Sen taustalla on ohjaajan, käsikirjoittajan ja leikkaajan silmän linssi, koko työryhmän silmien linssit, ja kaikkien näiden tuotos on lopulta katsojan, näkijän, silmien linssien edessä, valmiina taideteoksena. Katsojan ja katsotun linssit kohtaavat välillä olevien lukuisten linssien välityksellä.

Elokuvan alussa Tikka ottaa puhelimensa kameralla valokuvaa seinällä olevasta lavakartasta, jonka yksityiskohtia hän asettelee kohdilleen kartan magneettisilla osilla. Tikka luo kuvauksellista asetelmaa, suunnittelee projektin toteutusta. 

Linssien moninaisuus todentaa ajatusta kuvista kuvissa, kerroksellisuutta. Filmikamera on tietenkin alati läsnä, dokumentoimassa tapahtumia. Kohtaus kommentoi metatasolla elokuvantekoa.

Kun Tikan puhelimen kamera räpsähtää ja kuva lavakartasta tallentuu, Kokkosen leikkaus napsahtaa kohdalleen. Se on viilto todellisuuden ohueen pintaan, jonka jälkeen matka syvyyteen alkaa.

Tyhjyyden kirja

Päähenkilö työskentelee Radion sinfoniaorkesterille. Hänet nähdään musiikkitalon kellarissa, käytävillä, työhuoneissa, takahuoneessa, varastotiloissa. Tikka käy myös estradilla, näyttämöllä, mutta se ei ole hänen toimenkuvansa varsinainen kohde, vaikkakin koko työ tietenkin huipentuu siellä, sinfonian esityksessä, kliimaksissa.

Heikki Tikka valvoo tiloja sekä fyysisesti että kameroiden välityksellä. Hän ei ole pelkkä aave koneessa vaan myös, kuten todettua, koneenhoitaja, koneiston käyttäjä, eräänlainen lentokapteeni. Kone, koneisto, joka tuottaa yleisölle taide-elämyksiä, nostaa heidät korkeuksiin, vaatii henkilöstön, joka vastaa koneen toimivuudesta ja osaa käyttää sitä. Ilman heitä kone ei pysyisi ilmassa.

Näyttämön takana, alla, vierellä, on tiloja, joissa tarpeistoa säilytetään, joissa muusikot ja kapellimestari viettävät aikaa ennen ja jälkeen harjoitusten sekä konserttien. Nämä tilat ovat oikeastaan Heikki Tilan omaa aluetta, joille suuret taiteilijat tunkeutuvat vain piipahtamaan. 

Tikka dominoi tilaa, hänen auktoriteettinsa on siellä, kellarissa, käytävillä, varastossa, valvomossa, takahuoneessa. Tikan herruus – valta – on siellä, piilossa. Ilman Tikan kaltaista henkilöä musiikkitalo redusoituisi pelkäksi estradiksi ja katsomoksi. Nämä tilat ovat kahvion ohella yleisön aluetta, heidän todellisuutensa. Se on se todellisuus, jonka Tikka kaltaisineen mahdollistaa, luomalla puitteet konserteille aina uudestaan ja uudestaan.

Kokkonen näyttää Tikan kävelemässä tyhjän näyttämön poikki oikealta vasemmalle. Katsomossakaan ei ole yhtään ihmistä. Tikan matka on elämän mittainen, vaikka siihen menee vain muutama sekunti. Kohtaus muistuttaa kaikesta siitä, mitä yleisö ei näe, vaikka se on monen ihmisen elämää. 

Askelten kaiku akustiikaltaan huippuun viritetyssä konserttisalissa kuvastaa tyhjyyttä, joka jokaista meistä lopulta odottaa ja josta olemme peräisin. Elämä on matka tyhjyydestä tyhjyyteen, halki esineiden, tyhjyyden, joka toistuvasti vaatii täyttymystä. Moni täyttää sitä esineillä, toiset taiteella, tekijöinä, yleisönä, kriitikkoina. Ihmisen sisällä on tyhjyyksiä, jotka haluavat täyttyä. Ihminen kaipaa jatkuvasti jotakin. Hän aavistaa, että tyhjyys on lopulta voittamaton.

Tyhjässä konserttisalissa ja lavassa on jotain pahaenteistä, aavemaista. Tikka kävelee estradin päästä päähän ripeästi, ikään kuin vaistoten jonkin sanomattoman läsnäolon. Tyhjyys katselee hänen matkaansa katsojien kautta. Tyhjyys seuraa hänen askeleitaan meidän välityksellämme. Kun Tikka jättää tilan, se on täynnä tyhjyyttä, pelkkää tyhjyyttä. Maailma ilman ihmistä, kone ilman aavetta.

Mies koneen takana

Valkokankaalla näkyy Heikki Tikka soittamalla flyygeliä. Tunnistan Erik Satien kappaleen. 

Kokkonen ei näytä soittajan sormia koskettimilla. Sen sijaan näemme soittajan flyygelin avonaisen kannen paljastaman koneiston takana. Kuvakulma korostaa konetta, sen tuottamia ääniä, kieliä, kaikupohjaa, soittajan ollessa kaukana taustalla. Kosketus, äänet, musiikki. Kuollut, mekaaninen laitteisto synnyttää kauneutta, mutta siihen tarvitaan ihminen, ihmisen kosketus, soittotaito.

Kuva toistaa elokuvan teemaa musiikkitalosta koneena. Koneen sisällä on pienempiä koneita, joita huoltamaan ja siirtelemään tarvitaan ihmisiä. Musiikkitalon soittaminen, koneiston toimivuus, edellyttää taitoa. Tulkitsen, että flyygeli on musiikkitalon miniatyyri, symboli. Tikka osaa soittaa molempia.

Näemme päähenkilön flyygelin kielten ja mekaniikan kautta, koemme Tikan persoonan, hänen ihmisyytensä, äänten ja koneiston välityksellä. Myöhemmin Tikka painelee flyygelin pedaaleja, tuottaa atonaalista kohinaa, ennakoi jotain, kuuntelee tarkasti, arvioi, testaa laitteiston toimivuutta.

Kohtauksessa on painoa, koska se paljastaa ensimmäisen kerran, että protagonisti ei ole pelkkä apupoika, bellboy, kantaja, joka palvelee asiakkaita ja johtoporrasta. Saamme nähdä välähdyksen ihmisestä roolin takana.

Flyygeli on pelkkä esine, kone, joka ilman ihmisen kosketusta, taitoa, taidetta, lepää kuolleena. Myöhemmin elokuvassa Kokkonen näyttää Tikan ja toisen miehen työntämässä flyygeliä takaisin varastoon. Metaforana kohtaus ilmentää ruumisarkun siirtämistä alttarilta: flyygeli on käytön jälkeen taas kuollut, pelkkä esine, kone. Soitinvarasto on sen hautakammio. Siellä flyygeli saa odottaa seuraavaa astumistaan korkeakulttuurin taivaaseen. Kuolleista nouseminen, jälleensyntyminen, on flyygelin ominaisuus.

Lintujen kohtaaminen

Tikka apulaisineen siirtelee välineistöä, kulkee kellareissa, varastoissa, asettelee nuottitelineitä, valmistelee estradia.

Orkesteri on paikalla, harjoituksissa, äänet ovat tavanomaista kakofoniaa, virittelyä, lämmittelyä. Soittajat verryttelevät, odottelevat maestro Hannu Lintua. Näemme lähikuvan keskittyneestä harpunsoittajasta näppäilemässä soitintaan.

Kapellimestarin odotus on sähköisesti latautunutta, hermostunutta, koska ilman häntä orkesteri koneena ei toimi. Hannu Lintu on kuin Heikki Tikka: välttämätön edellytys koneiston toimivuudelle. Suuri maestro on elokuvassa sivuroolissa, mutta kun Joonas Kokkosen neljännen sinfonian majesteetillinen alku vyöryy kuulijan ja katsojan ylle, kapellimestari lyö sen poikki. Hän hallitsee tilannetta, muusikoita, taidetta. Lintu voi keskeyttää kauneuden ilmentymisen tahtipuikoillaan, mikäli kauneus ei täytä hänen vaatimuksiaan. Linnulla, linnussa, on maagista voimaa. Hänellä on shamaanin valta.

Elokuva viestittää painokkaasti, että Heikki Tikka osaltaan mahdollistaa Hannu Linnun suuruuden, vallan ja voiman, koska myös johtaja ja johdetut tarvitsevat tukipisteen, johon nojata. Apumies, bellboy, on se kriittinen piste, johon korkeakulttuuri väistämättä joutuu turvautumaan, tahtoen tai tahtomattaan. Näin ihmisten maailma toimii.

Sinfoniaorkesterin esityksessä kapellimestari on se, joka säveltäjän teoksen ohella on yleisön huomion keskipisteenä. Kaikkea hallitsee teos ja sen tulkitsija, johtaja, suuri maestro. Muusikot ovat sivuroolissa, heitä harvemmin tulee edes yksilöinä, ihmisinä, ajatelleeksi. Sinfonia vertautuu myös terminologisesti ihmisten saumattomaan yhteistoimintaan: symphonia, äänten yhteissointi, harmonia. Ilman sitä olisimme jotain muuta, yksin, eksyksissä, turvattomia.

Mielestäni Terhi Kokkosen kenties sattumalta löytämä lintujen kohtaaminen on osuva vertauskuva ihmisen noususta lentoon. Orkesterin harjoitellessa, sinfonian alkutahtien hiipiessä mahtavana ääniaaltona kuulijan korviin, saamme siivet, alamme tavoitella ihmisyyden korkeimpia huippuja.

Kuningas ja vartiosotilas

Kokkonen näyttää meille varsinaisen konsertti-illan koittaessa yleisön saapumisen, jännittyneen odotuksen niin musiikkitalon aulassa kuin konserttisalin takahuoneessa. Heikki Tikka valvoo kaiken toimivuutta, kuin vartija, joka on vastuussa taide-elämyksen onnistumisesta ja siten sekä orkesterin että yleisön turvallisuudesta. Hän on lentokapteeni koneen ohjaamossa.

Orkesteri on pukeutunut juhlavasti, kaikki on valmiina. Tikka katselee kelloa, maestro Lintu latautuu huippusuoritukseen. Hänen karismansa huokuu valkokankaan läpi. 

Kokkonen lataa jännityksen sekaan huumoria, joka keventää tunnelmaa, vaikka hermostuneisuus ja epävarmuus hallitsevat. Hannu Lintu ei puhu, hänen olemuksensa heijastaa auktoriteettia, salaperäisyyttä, etäisyyttä. Hänessä on valtaa, voimaa. Elokuvateatterin pimeässä katsomossa istuva yleisö naureskelee sille. Lintu on mahtava hahmo, suuri taiteilija. Se herättää tunteita.

Koko ajan Tikka tarkkailee, valvoo, vartioi. Kuvaruudun välityksellä, konkreettisesti. Tikka luo epävarmuuteen ja hermostuneisuuteen turvallisuudentunnetta, vaikka hänestä itsestäänkin huokuu jännittyneisyyttä.

Kohtaus on mestarillinen, dramaturgisesti suorastaan täydellinen.

Sukupolvien sinfonia

Kaikki on valmista, Tikka avaa oven sekunnin tarkkuudella, Lintu syöksyy lavalle, Kokkonen leikkaa terävästi, draama huipentuu. Esitys alkaa.

Yleisössä sukupolvet ovat yhtäaikaisesti läsnä: äänenä, yleisönä, tekijänä. Joonas Kokkonen on auteurin isosetä, yleisöstä tarkkaavainen katsoja voi poimia Terhi Kokkoselle läheisiä ihmisiä. Kamera kiertää katsomoa, josta se vaivihkaa valitsee sinfonian säveltäjän ja elokuvan tekijän sukulaisia, kohtaamassa estradilta kantautuvan mahtipontisen kauneuden. 

Kokkonen kommentoi spektaakkelia omaelämäkerrallisesti. Näkymätön tulee hetkeksi näkyville, tekijä astuu melkein itse mukaan kuvaan. Hän on koko ajan läsnä, taustalla, mutta hetken verran pintojen leikkauspisteessä, murtautumassa esiin. Kyse on hienovaraisesta, itseironisesta viittauksesta, koska sen ymmärtäminen edellyttää auteurin läheisten tunnistamista.

Edessämme on elämän kuva, lajimme jatkuvuus, evoluutio, rakkaus, perhe, suku, yhteisö. Yleisö ei ole pelkkää ihmismassaa, koskaan. Jokainen yksilö on jollekin tärkeä, rakas, ei pelkkä kasvoton kuulija, katselija, kokija. Jokainen meistä rakentaa kokemansa itse; kokonaisuus muodostuu koko elämästämme, muistoistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, kokemuksistamme.

Sinfonian aikana kuulija elää omassa maailmassaan, jonka taustamusiikkina sävellys toimii. Vastaavaa metaforaa voi käyttää kirjallisuudesta. Teksti on partituuri, vasta lukija saa sen soimaan, synnyttää sen, luo sen uudestaan. Elokuva puolestaan manipuloi ja synnyttää aikaa, asettaa rytmin, jolla katsoja ratsastaa, ja sisällön, jota katsoja muokkaa, värittää, tulkitsee. Kokkonen taikoo kaikki nämä tasot saumattomasti toistensa lomaan.

Palataksemme koneanalogiaan on ihminen itsekin biologinen kone, joka luo kielen, tunteen, tiedostamisen ja äänen perusteella merkityksiä. Erilaiset koneistot, soittimet, telineet, salit, näyttämöt, katsomot, valvomot ja ihmiset kohtaavat, kuten sukupolvet elämän virrassa, ja luovat sinfonialle sen merkitykset. Elämä on sinfonia, sinfonia on elämä.

Esityksen päätyttyä aiemmin etäinen kapellimestari Lintu saa inhimillisiä, rakastettavia piirteitä, apumies Tikan ojennettua hänelle takahuoneessa olutlasin. Lintu siemaisee siitä kerran, ottaa niin sanotusti huikat, ja lähtee sitten kumartamaan aplodeeraavalle yleisölle yhdessä orkesterin kanssa. Kaikki tämä on osa kokonaisuutta, perinnettä, joka kuuluu asiaan. Yleisö kiittää taiteilijoita palveluksesta. Heikki Tikan työpäivä sen sijaan ei vielä pääty.

Kirkko ja rituaali

Kokkonen näyttää musiikkitalon ulkoa muutaman kerran. Ulkona on pimeää, märkä asfaltti kiiltää, talossa näkyy valoa. Ikkunat ovat lasia, joten kohtaamme valon pimeydestä käsin, ikkunoiden takana, kaukana meistä.

Kuvat jatkavat teemaa valosta ja varjosta. Näemme varjosta valoon ja tiedämme elokuvan aiemmista kohtauksista, mitä sisällä tapahtuu, on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Silti lasitalon julkisivussa on jotain uhkaavaa, kylmää, etäistä.

Musiikkitaloa voi ajatella kristallipalatsina, instituutiona, modernin korkeakulttuurin ja tieteellisteknisen yhteiskunnan kirkkona. Sen sisällä, sen kellareissa, on koneisto, joka mahdollistaa palvontamenot, rituaalit, joissa kulttuurimme uusintaa, todentaa ja legitimoi itseään. 

Kaiken tämän keskipisteenä on suntio, mustissa kengissä valkoisilla käytävillä kävelevä Heikki Tikka. Bellboy ei siis ole kulttuurieläimelle, symboleja luovalle ja hyödyntävälle Homo sapiensille, pelkkä kantaja, vaan myös rituaalisten palvontamenojen valmistelija. Hän on koko yhteisön palveluksessa, varmistamassa palvontamenojen onnistumisen; palvella, palvoa.

Tällaiset tasot, ontologissymboliset kerrokset, hallitsevat Kokkosen elokuvaa. Työ, luominen, toteutus, tulkinta: kaikki on jatkuvasti, monimuotoisesti läsnä.

Symbolit rakentuvat dramaturgiassa, samalla kun palvontamenot, korkeakulttuuriset rituaalit, elokuvan tapahtumat, etenevät. Kirkon ylipappina toimii tahtipuikkoa heiluttava Hannu Lintu, joka mahdollistaa Joonas Kokkosen neljännen sinfonian ilmiasun palvomisen siirtämällä sen partituurista orkesterin välityksellä kirkkokansalle. Lintu on meedio, shamaani, joka manaa taikamenoin paperille painetuista symboleista esille jumalaista ääntä, säveltaidetta, varsinaisen sinfonian. Musteesta syntyy taidemusiikkia rakastaville ihmiselle prosessin myötä suorastaan järkyttävää kauneutta.

Koko elokuvan ajan katsojalle esitetään hiljaisia kysymyksiä arvovallan, etiketin, julkisivun, sivistyksen, kulttuurin, pinnan, kulissin, taustan ja ilmiöiden kerrostumien suhteesta. Suuressa draamassa on lukemattomia osatekijöitä, joita ilman huippuunsa viritetty rituaali jäisi toteutumatta.

Koko ihmiskunta, kulttuurista riippumatta, voi ymmärtää näiden rituaalien ja palvontamenojen merkityksen. Sävelrunous puhuttelee nykyihmistä kuin Homeros aikoinaan antiikin kreikkalaista.

Nyt viimeistään ymmärrämme, miksi isänperintönä saatujen nahkakenkien on oltava mustat. Olemme pyhän, numinöösin, äärellä.

Konemusiikkia kellarista

Sali pimenee, valot sammuvat, katsomme mustaa valkokangasta. Elokuva ei kuitenkaan lopu.

Näemme Tikan ja toisen miehen toimessa, samalla kun valkokankaan alareunasta alkaa rullata valkoista tekstiä. Katsojalle paljastuu, että päähenkilö Heikki Tikka on itsekin taiteilija, rumpali, joka on soittanut monen merkittävän artistin levyllä. Luettelo on pitkä, sitä ei ehdi kunnolla edes lukea.

Kun elokuvan päähenkilö toimii työssään musiikkitalolla, kaikki tämä jää piiloon, mutta tekstien myötä käy ilmi, miten se kuitenkin koko ajan heijastuu hänen toimintaansa, käsityksiinsä ja eleisiinsä. Teksti kommentoi tekstiä, kuvaa, tuo siihen olennaisesti jotain lisää. Teksti rakentaa ja syventää henkilöä, kommentoi aiempaa, tarkentaa kuvaa.

Kellari. Underground. Kaksi miestä räikeästi valaistussa varastohuoneessa kasaamassa laatikoita, rakentamassa työtilaa, soittamassa musiikkia koneilla. He ovat erillään, mutta yhdessä. Kappale on nimeltään Bellboy. Yhdessä laatikossa lukee jotain puhtaasta tai raikkaasta ilmasta.

Näemme jälleen koneita ja niiden käyttäjiä, kytkemässä johtoja, siirtelemässä tarpeistoa, valmistautumassa lentoon. Esitys alkaa. Yleisönä olemme nyt me, elokuvan katsojat. Pääsemme tirkistelemään salaista konserttia musiikkitalon kellarissa. Tässä on taas yksi Kokkosen metataso.

Kellariloukko, Kirjoituksia kellarista, Dostojevskin vapaan tahdon kapina Tšernyševskin romaanin Mitä on tehtävä? äärirationalistista yhteiskuntautopiaa ja tieteellisteknisen kulttuurin täysin läpivalaistua kristallipalatsia vastaan: ilmanvaihtojärjestelmän peltiset kulissit, vapaus, kapina, vastarinta. Vastakulttuuri. Ihmisten, taiteen, kulttuurin, arvojen moninaisuus. Pluralismi. Raikas ilma, laatikkoleikki.

Maailma on musiikkitalo. Yksilö on musiikkitalo.

Rajana taivas

Mikä saa Terhi Kokkosen toistuvasti ajautumaan siivekkäiden pariin – tai löytämään sattumalta elokuvansa päähenkilöksi Tikan, joka lintuna on aikaisemmin norsunluunokkaisena esiintynyt Kokkosen näytelmäkäsikirjoituksessa? 

Kuten todettua, lintua voi ajatella vertauskuvana siitä, miten ihminen tavoittelee korkeuksia. Siihen on lukemattomia tapoja, joista konserttilava ja kellari tarjoavat kaksi esimerkkiä. Valo ja varjo, teesi ja antiteesi. Ihmisen, kulttuurieläimen, elämä on näiden synteesi.

Kokkosen Bellboy on mestariteos, loistokas kuvaus ihmisestä taiteen palveluksessa ja taiteilijasta ihmisen palveluksessa. Elokuvassa limittyy toisiinsa tasoja, joissa ihminen kurkottaa ylöspäin, haluaa kokea jotain itseään suurempaa, tavoitella tavoittamatonta.

Mielestäni elokuvan tärkein anti on siinä, miten Kokkonen onnistuu kuvaamaan tavallisen, valokeilojen ja näyttämöiden ulottumissa tapahtuvan arkisen aherruksen keskeisenä osana korkeakulttuurisen hengenelämän suuruutta ja numinöösiä. Se on pienen ihmisen suuruutta, suuruutta, joka nousee sydämestä, ei vallan, maineen tai kunnian tavoittelusta.

Kulttuuri on kaikkea sitä, mitä yhdessä, toisiamme auttaen ja tukien, saavutamme. Se edellyttää ymmärrystä, empatiaa, samastumista. Ihmisen sosiaalisuus on lajimme menestymisen taustalla. Olemme yhteisöllisiä olentoja, kaipaamme toisiamme ja jotain itseämme korkeampaa.

Bellboyn tarina resonoi kaiken sen kanssa, mitä yksilö on kokenut: elokuva soittaa häntä, kuin sinfoniaa, kirjoittaa hänen tarinaansa, kuvaa häntä. Kun katsomme Bellboyta, katsomme peiliin. Kun heijastamme elämämme tarinaan, heijastaa tarina itsensä elämäämme. Arjen tapahtumissa kertomus, ääni, kuva, palautuu yhtäkkiä mieleen, assosioituu johonkin aivan satunnaiseen seikkaan.

Jokainen yksilö on julkisivu, pinta, arvoitus, salaisuus, jonka sisälle katsomalla vasta näkee, kuka hän oikeasti on, ja samalla koko elämän kirjon. Ihminen on rakennus, jossa tapahtuu. Vaikka musiikkitalon valot sammuvat, ihmisen sisäinen liekki palaa kuin ikuinen tuli.

Terhi Kokkosen Bellboy kunnioittaa ihmistä ja ruokkii sisällämme palavaa tulta. Koskaan ei voi liikaa auttaa kanssakulkijaa oman liekkinsä sytyttämisessä ja vaalimisessa. Olemme täällä inspiroidaksemme ja tukeaksemme toisiamme korkeuksien tavoittelussa.

Lintu tarvitsee siivet noustakseen lentoon ja sisäisen tulensa, jonka kanssa loistaa loppuun asti.

Stillkuvat © Joel Grandell 2017.

Juliste ja esirippukuva © Joel Melasniemi 2017.

torstai 14. syyskuuta 2017

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Toimittanut Erkka Mykkänen. Gummerus, 2017.


”Olisinpa minä kirjoittanut tämän”, alkaa toimittaja Erkka Mykkäsen tuoreen novelliantologian esipuhe. Teoksessa suomalaiset kirjailijat jatkavat tai versioivat kotimaisia klassikkoja, osa jäljitellen, osa dekonstruoiden tai modernisoiden. Onnistuneimmat novellit ovat kokeellisia, mahdollisuuksien rajoissa tai peräti rajoista välittämättä.

Maininnan ansaitsevat Anu Kaaja muumimukaelmallaan Toinen talvi ja Laura Lindstedt omaperäisellä jatkollaan Joel Lehtosen Rakastuneeseen rampaan.


Novellistit valottavat ratkaisujaan lyhyessä esittelytekstissä ennen varsinaista kertomusta. Arvostelija ei mukisematta niele tätä toimituksellista valintaa: novellit olisivat itsessään riittäneet. Osa kirjoittajista melkein tai de facto pyytelee ratkaisujaan anteeksi. Moni lukija varmasti kartoittaisi mieluummin neitseellistä maaperää, ilman tekijän puolusteluja ja opastusta. On uskallettava hypätä. Rohkeus palkitaan.

Antologian aloittaa luonnollisesti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, siis sen jatkoksi kirjoitettu Viidestoista luku. Asialla on Petri Tamminen. Koska kyseessä on kansallinen monumentti, tekijällä on haastetta kerrakseen.

Tamminen säilyttää Kiven repliikkimuodot ja välissä on kertovia jaksoja sekä luontoidyllejä, jotka menevät parodian puolelle, ilmeisesti tarkoituksella. Nykyaikaa vasten miehistä tarinaa peilataan sukupuoliroolien kyseenalaistamisen kautta, ironia rikkoo illuusion toistuvasti, härnää, kyseenalaistaa tekstiä.

Poliittisesti oikeaoppinen feminismi kriittisenä näkökulmana on jo melkoisen konventionaalinen ratkaisu, varsinkin, kun sama teema toistuu parissa muussa antologian tekstissä. Onnistuneimmat novellit eivät sorru tällaiseen, ne katsovat kauemmas, niiden läpi näkee ajattomuuteen.

Aikanaan feminismi on tietenkin ollut uudistava ja tuore näkökulma, mutta nykylukija kokee sen helposti rasitteena yhteiskuntamme muutenkin ylimoralisoivassa ilmapiirissä. Hyvä taide osaa kyllä kysyä vaikeita kysymyksiä, mutta niihin vastaaminen tai vastauksilla saarnaaminen on tunnetusti taiteen vastakohta.

Aikalaiskriittinen on myös Antti Heikkinen Juhani Ahon Rautatietä mukailevassa Puolue-satiirissaan. Täytyy myöntää, että raapaisu osuu napakasti tämän päivän karnevaaliatmosfääriin ja kirvelee ilkeästi. Ämpärit ja makkaratkin mainitaan: kaikkea kaikille, jokaiselle jotakin. Näin ennen vaaleja. Aina.

Nykyaikainen sovitus Ahon klassikosta sisältää myös auton ja porilaisnäkökulman. Kuva ajastamme, rautatie on tullut tähän päivään. Kiskot vievät länsirannikolle.

Mainittu novelli on antologian toiseksi viimeinen. Lindstedtin Sakris Kukkelman tulee Tammisen Kivi-mukaelman jälkeen. Tämä on arvostelijan mielestä sellaista novellitaidetta, joka kestää ajan hammasta paremmin kuin aikalaissatiiri. Lindstedt kokeilee kertojalla, ampuu kovilla, vyöryttää heti alussa ideoita, jotka lunastaa tekstin edistyessä. Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan vaatii useita lukukertoja, ei päästä helpolla ja sittenkin jää auki, kuten pitää.

Köyhä polseviikki on suljetun huoneen novelli, mutta teksti viittaa toistuvasti muualle, kertoja ei tyydy tapahtumiin vaan hyökkää luomaansa todellisuutta vastaan, astuu rohkeasti roolinsa ulkopuolelle.

Lopussa tekijä siirtyy L. Onervan Mirdjaan, mutta viestikapulan nappaakin yllättäen Iida Sofia Hirvonen. Nyt Mirdjakin on rautatien tavoin nykyajassa, etsii rooliaan hektisessä kaupungissa, varjona alkuperäisestä, heijastellen kohdettaan peilissä. Mirdja seilaa urbaanissa maisemassa työhaastattelusta vällyjen väliin.

Feministinen eetos on tässäkin mukana, kuten myöhemmin tulevassa Hanna-mukaelmassa, joka on Saara Turusen tendenssimäistä käsialaa, jo esittelytekstin mainitsemana. Sen olisi huomannut ilmankin. Hanna 2017 on moralisoivasti metafiktiivinen. Olisi voinut olla huomattavasti paremminkin. Kukaan ei nykyään pelkää Virginia Woolfia.

Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa kertoo Ainon kalevalaisen tarinan uudelleen. Mukana on murreilmaisua ja teiniongelmia. Novelli ei yllä korkeuksiin.

Juha Hurme ei paskajutullaan tee kunniaa Volter Kilvelle, päinvastoin. On perusteltua pitää, Hurmeen tavoin, Alastalon salissa -teosta maailman parhaana romaanina. Lisäksi Hurme nostaa sen rinnalle ja yli jatkon Pitäjän pienimpiä. Nämä olisivat ansainneet parempaa.

Anu Kaaja leikkii merkityksillä ja sanoilla muumipeikkomukaelmassaan, jossa Tove Janssonin Taikatalvi realisoituu symbolien viidakossa. Tekijä onnistuu erinomaisesti siirtämään oudon muumimaailman tunnelmineen ihmisten pariin, jossa viittauksia Janssonin hahmoihin putkahtelee samalla kuin mukeja särkyy ja roinaa kaupitellaan. Tarinan loppu on kaunis ja uhkaava. Novellissa on loputtomasti tasoja ja se mahdollistaa käytännössä rajattoman määrän tulkintoja. Joku voisi kaivata konkretiaa, tämä arvostelija ei. Antologian paras teksti.

Omalla tavallaan Erkka Mykkäsen Sinuhe-pastissi on antologian epäonnistunein teksti, koska se jäljittelee Waltaria tyylillisesti, sisältäen Kaptah-kliseet kaupan päälle, ja sortuu vielä lopussa naiviin paatoksellisuuteen ja suoranaiseen saarnaamiseen. En oikein ymmärrä, mitä tekijä haluaa työllään sanoa. Kaikki on sanottu niin monta kertaa aiemmin, paljon paremmin. Pastissi toimisi ronskina huumorina, ikonoklasmina, paatoksena se on sen sijaan tuomittu epäonnistumaan.

Antologian päättää Juhani Karilan jatko Sudenmorsiameen. Aino Kallas on tietenkin kielellisesti niin omaperäinen, että hänen jäljittelynsä olisi kirjallinen itsemurha, minkä tekijä esittelyteksissään toteaakin. Ratkaisu ongelmaan on tietokonepeli, mutta se taas vieraannuttaa vanhemmat lukijat, jotka eivät moisesta hapatuksesta välitä. Toimiikohan teineille?

Kokonaisuutena Jatkuu! on hienon idean kohtalaisen vaatimaton toteutus. Mukana olisi voinut olla myös tuoreempia klassikoita, esimerkiksi Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä tai Juhannustanssit. Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiotakin olisi voinut jatkaa. Myös kirjallisuutemme ainoan nobelistin poissaolo hämmästyttää, erityisesti, koska Sillanpää on jälleen hyvinkin ajankohtainen. Hurskas kurjuus tai Nuorena nukkunut voisivat heijastella ja heijastelevatkin nykyistä keskusteluilmapiiriä ja poliittista kenttää.

Antologian vahvuus on sen moninaisuudessa, mikä varmasti tarjoaa jokaiselle omat suosikkinsa. Kirjoittajat ovat hyviä, mutta novellien aihe tai tyyli pettävät monessa tapauksessa. Silti idea on mainio, toteutus vain kokonaisuutena ontuu.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Lovecraftin suosikkikauhunovellit yksissä kansissa

Skeptikko 1/2016

Arvio teoksesta Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (toim. Markku Sadelehto, suom. Matti Rosvall. Jalava 2015).

Kustannus Jalava on jo viime vuoden loppupuolella julkaissut tuoreena käännöksenä yhdeksän kauhukirjailija H.P. Lovecraftin maineikkaassa esseessään
Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927) kehumaa novellia. Tarinoiden taso vaihtelee huomattavasti oivallisesta surkeaan. Monesta kertomuksesta aika on jo autuaasti jättänyt, mutta se, mikä tehossa on menetetty, voi toimia tahattomana huumorina tai historiallisena kuriositeettina.

Valitettavasti osa teksteistä on silkkaa höttöä, mutta sama ongelma koskee tietenkin lähes kaikkia novelliantologioita. Kukaan ei voi pitää kaikista novelleista, joita teoksiin on usealta tekijältä koottu, tuskin edes saman tekijän kaikista teksteistä. Ihmisten maku ja yksittäistenkin kirjailijoiden tuotosten taso tunnetusti vaihtelee. Silti melkein yliluonnollista on se, että mestari Lovecraft on käsillä olevan antologian heikoimmista tekeleistä jotain kehuttavaa aikoinaan löytänyt. Nykylukija sentään on paljon skeptisempi eikä mikä tahansa raapustelu häneen uppoa. Haluaisin totisesti tavata henkilön, joka oikeasti pitää antologian parista surkeimmasta novellista.

Niminovelli Wendigo on eittämättä paikkansa auringossa ansainnut. Tekijä Algernon Blackwood kuului Lovecraftin merkittävimpiin innoittajiin eikä suotta. Mestarinovellin tunnelma nousee hiipimällä, mittaamattomien metsien kätköistä, intiaanilegendoista ja miehekkäästä erätarinaperinteestä. Olen lukenut teoksen aiemmin englanniksi, mutta myös käännös tavoittaa hienosti alkuperäistekstin jylhän, viehättävän vanhanaikaisen erämaatunnelman.

Pieni metsästysseurue on päätynyt Kanadan mittaamattoman suuriin metsiin, jotka aiheuttavat seudun intiaaniheimoissa pelkoa. Seurueen kokkina toimiva taikauskoinen intiaani Punk on ikään kuin luonnon aaltopituudella, jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä olemassaolon metafyysiseen puoleen, mutta myös valkoiset herrasmiehet karskeine oppaineen saavat nopeasti tuta, millaisia hauraan ihmismielen nyrjäyttäviä kauhuja valtavien metsien kätköissä vaeltaa. Wendigon teho perustuu nimenomaan Lovecraftin peräänkuuluttamaan tunnelmaan eikä varsinaiseen shokkiefektivyörytykseen.

Myös Arthur Machenin Suuri Jumala Pan on antologian parasta ainesta, joskin Wendigoa rönsyilevämpi. Lovecraft on selvästi saanut novellin rakenteesta vaikutteita klassikkoonsa Cthulhun kutsu (1926). Machenin salapoliisitarinamainen kertomus on kuitenkin paikoitellen tylsä ja kokonaisuus jää lopulta hieman sekavaksi. Tarinan keskiössä on Helen Vaughan -niminen nainen, jolla on yhteys hämäriin pakanarituaaleihin. Ruumiita tulee mukavalla tahdilla. Tapahtumat valottuvat vähitellen, tehokkaalla, joskin välillä unettavalla, kerronnalla.

M.P. Shielin Xélucha pitää mainita tässä vain siksi, että se on niin toivottoman surkea. En mitenkään saata ymmärtää, miksi Lovecraft piti novellista. Tämä seikka on mysteeri, joka voi jäädä ikiajoiksi selittämättä. Lue ja hämmästy.

Sen sijaan antologian päättävä Hanns Heinz Eversin Hämähäkki onnistuu perinteisen romanttisen kummitustarinan hienovaraisin keinoin. Nuori lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont muuttaa hotellihuoneeseen, jossa jo kolme miestä on salaperäisissä olosuhteissa hirttäytynyt. Bracquemont huomaa pian, että huonetta vastapäätä olevassa talossa asuu neitonen nimeltä Clarimonde, jonka kanssa miekkonen välittömästi päätyy ikkunateerenpeliin ja sitä myöten intohimoiseen rakkaussuhteeseen, joka lopulta lipsahtaa hulluuden puolelle. Kyseinen mustahiuksinen, mustiin pukeutuva femme fatale istuu verhojen varjossa ikkunan ääressä ja kehrää pienellä vanhanaikaisella rukilla miesten ahnaita mieliä pikkusormensa ympärille.

L.P. Hartleyn Vieras maan äärestä ei sekään ole hassumpi hotellinovelli. Mustaviittainen kostaja tuonpuoleisesta ottaa omansa eikä armoa tunneta. Down Under, joka tarkoittaa Australiaa, on nimessä käännetty maan ääreksi, vaikka tarinasta käy kyllä selkeästi ilmi, missä päähenkilön tekemä rangaistuksen ansaitseva rikos on tapahtunut, ja mistä tarinan nemesis on uhrinsa tullut hakemaan.

John Buchanin Afrikkaan sijoittuva Vihreä villieläin puolestaan on keskinkertainen kertomus, joka myös aiheuttaa ihmetystä sikäli, että Lovecraft sitä on esseessään kehunut. Novelli on melko tyhjänpäiväinen ja tylsä, mutta jostain kumman syystä Lovecraftin makuun.

Walter de la Maren Erakko on sekin kohtalaisen heppoinen tekele, hyvästä perusideasta huolimatta. Hatara toteutus ei jaksa kantaa tarinaa maaliin saakka. Tunnelma sentään on ajoittain sopivan kolkko.

E.F. Bensonin Hornansarvi on veikeä peikkotarina, jossa suksi ja juttu luistaa lumisilla vuorilla kuin tuoreilla kotoisilla tammihangilla ikään. Novellin vuoripeikot tuovat mieleen erään nykyajan romaanin, nimittäin Jeff Longin mainion Helvetin piirit (alkuteos The Descent, 1999), ja on myös todettava, että viimeksi mainittu vetää suvereenisti pidemmän korren narratiivien välisessä vertailussa. Bensonin minäkertoja kokee saman, jonka novellin sisäisessä kertomuksessa hänen serkkunsa professori Ingram ennakoi: mies tapaa kauhean peikkonaisen kasvoista kasvoihin.

Kyse novellin piilotekstissä on Longin romaanin tapaan ihmisen irvikuvasta, jonka hirveys johtuu nimenomaan siitä, että se on niin kovin lähellä meitä itseämme. Se on oikeastaan meidän peilikuvamme, sisäinen kuiskeemme, jokin meissä. Olemmehan petojen sukua.

Vuosi Longin jälkeen oman peikkoromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi julkaissut Johanna Sinisalo nappasi ansaitusti Finlandia-palkinnon sisäisen petomme vaistojen kaihoisan kutsun oivallisesta kaunokirjallisesta käsittelystä.

Montague R. Jamesin Edgar Allan Poe -tyyppinen salapoliisitarina Apotti Thomasin aarre lukeutuu sekin antologian heikompaan osastoon. Jo nimestä arvaa, mitä tuleman pitää, ja sitä tulee.


Markku Sadelehdon esipuhe kirjailijaesittelyineen valaisee antologian taustoja ja tekijöitä. Käännös on onnistunut vaikka monet tarinat jättävät huomattavan paljon toivomisen varaa. Lovecraftin kirjallinen maku ei nimittäin yllä lähellekään hänen kirjailijanlahjojaan, muutamaa mainittua poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat kuitenkin niin erinomaisia, että teos kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kauhunystävän kirjahyllyyn.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.


Tähtivaeltaja 4/2015

Sofi Oksasen yllättävä uutuus lähtee liikkeelle rauhoittavia ja muitakin tuhteja lääkkeitä napsivan Norma Rossin äidin Anitan hautajaisista, joihin osallistuu iso joukko romaanille keskeisiä henkilöhahmoja. Anita Ross on kuollut metron alle, oletettavasti hypännyt itse, mutta varmaa se ei ole.

Hautajaisten jälkeen käy ilmi, että Anita on työskennellyt elämänsä viimeiset ajat kampaamossa, jossa hänen lisäkseen hiuksia on laittanut kuosiin myös Marion-niminen nainen, Norman äidin ystävän, Niuvanniemen mielisairaalassa riutuvan Helenan tytär. Näitä kimurantteja sukulais- ja tuttavuussuhteita tekijä vyöryttää lukijan pähkäiltäväksi heti teoksen alussa.

Kampaamon omistaa arkkityyppinen hämärämies Max Lambert, Helenan entinen aviomies. Lambertilla on muitakin läheisiä kytköksiä Norman perheeseen ja niiden esittelyn ohessa juonikuvio alkaa avautua. Miekkonen pyörittää myös laajempaa kuontalokauppaa, johon Norman äitikin on sotkeutunut. Kansainvälisen bisneksen pimeä laatu selviää nopeasti eikä se rajoitu hiuksiin.

Kirjan hallitsevaan teemaan istuu juohevasti, etteivät Norman hiukset ole aivan tavalliset. Mukaan hiipii yliluonnollinen elementti, jollaista Oksasen aiemmista teoksista ei löydy. Norman hiukset ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja neuvovat kantajaansa. Ne kasvavat nopeasti ja imevät tunteita, kokemuksia. Kun hiukset leikkaa pois, tunteet ja kokemukset jäävät niihin. Kirjan nimihenkilöllä on muitakin paranormaaleja kykyjä, joista lukija saa näytteitä tarinan edetessä.

Teos osoittautuu tuota pikaa myös murhamysteeriksi, jossa Norma alkaa setviä äitinsä kuolemaa. Äiti Anita puolestaan vatvoo tyttärelleen jättämillä videoilla mystisen Eva Naakan kohtaloa. Nainen on sukua Normalle, kummalliset hiuksetkin yhdistävät heitä. Evan myötä kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus ja lisää yliluonnollisuutta. Norman hiuksia voi jopa pössytellä piipussa tai sätkissä, kuin pilveä ikään.

Norman juoni pyörii laajemman hyväksikäyttöteeman ympärillä ja jonkinlaista yhteiskunnallisuuttakin – mielisairautta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä – tarinassa on. Oksaselle tyypilliseen tapaan teos keskittyy naisten alistamiseen ja sen kritiikkiin. Tämä heijastuu mieshahmoihin sikäli, että ne jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, sivuhahmoiksi: miehillä ei ole sellaista sisäistä elämää kuin naisilla. Myöskään pahuuden karismaa ei Oksanen romaanissaan tavoita eikä edes näytä siihen pyrkivän.

Romaani ei missään vaiheessa kohoa kunnolla siivilleen eikä sinänsä kunnianhimoinen hanke toteutuksen tasolla pääse kalkkiviivoille saakka. Paljon erilaisia aineksia tursuavasta Normasta jää jotenkin sekava, täyteen ahdettu ja hieman väkinäinen maku.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.


On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa
Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Käärmeenliekit – Suomalaisia lohikäärmetarinoita. Osuuskumma, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015


Osuuskumman antologian lohikäärmenovellit ovat erilaisia ja eritasoisia, osa hyvinkin kekseliäitä. Valitettavan moni kirjoittaa tarinansa itsestään selvään fantasiamiljööseen ja tyytyy perushöttöön. Parhaiten lohikäärmeet toimivat scifi- tai kaupunkiympäristössä, kuten Tomi Jänkälän huumoria, aikalaissatiiria ja vaihtoehtoluonnonhistoriaa pulppuava Uralin sininen osoittaa. Venäläisen tiedemiehen hurja lohikäärmejahti pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

Myös Jussi Katajalan Lento OA1701 onnistuu. Dekkarimaisessa novellissa lohikäärmeet ovat luonnollinen osa nykymaailmaa. Niitä on eri lajeja, kuten lintuja, ja jokunen viihtyy suurkaupungissakin. Suomalaisen Antin näkökulmasta kerrottu tarina huipentuu Himalajalla, jossa lohikäärmeet pesivät, ja Antti tapaa kohtalonsa. 
J.S. Meresmaan Hyvä emo sekoittaa aiheeseen paikallishistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Tampereelle, kertojana toimii Hilma-piika, jota uhkaa vanhanpiian osa. Rakkautta ja draamaa sisältävän tarinan keskiössä on hienostoperheen Margareta-tytär ja hänen lemmikkilohikäärmeensä. Yllättäen tyttö pamahtaa paksuksi ja ongelmiahan siitä seuraa.

Tarja Sipiläinen tarinoi Asfalttiritarissa kuudesluokkalaisesta Hole-pojasta, jonka kotitalon piha-asfalttiin ilmestyy lohikäärmeen kuva. Mukana on perinteinen kostomotiivi, jossa koulukiusattu nörtti saa maagista apua ilkimysten kurmoottamiseen. Viittaukset ritaritraditioon ovat ironisia. Helsinkiläistä lukijaa hymyilyttää myös se, että Hole kulkee uuden kaverinsa Juhon kanssa koulumatkat Herttoniemen ala-asteelle raitiovaunulla.


Hanna Morren Rakelin päätös on herkkupala. Päähenkilönä on bisnesnaisena vaikuttava ihmislohikäärme Rakel Lindorm, joka palkkaa uudeksi sihteerikseen kiehtovan Jyri Riitteen. Mikä Riite on miehiään? Saako hän muutettua lohikäärme-Rakelin intohimoiseksi puumaksi? Vastaus kysymyksiin selviää Lapissa.

Magdalena Hain niinikään muodonmuutosteeman ympärille rakentuva Hänen kuvansa edustaa antologian kärkikaartia. Lukijan mieltä lämmittää erityisesti uudelleen kirjoitettu evoluutiohistoria, joka lopussa yhdistyy jylhään, kosmiseen luomismyyttiin.

Kosmiset sfäärit saavuttaa myös Anne Leinosen oivallinen tieteistarina Maeruksen koskettamat. Sen kertojaminä Irma työskentelee hoitokodissa vuonna 2269 ja tapaa siellä potilaana olevan miehen, vihanneksen, joka on kuitenkin pintaa syvempi tapaus. Novellissa lohikäärme on kuiskaus, vihjaus. Vasta aivan lopussa selviää, millainen.

Antologian taso vaihtelee turhan paljon, seasta löytyy niin fantasian kliseitä kuin suomikumman helmiä. Suurin osa novelleista vaipuu unholaan heti lukemisen jälkeen. Toimituksellisesti olisi ollut parempi suosia laatua määrän sijaan. Nyt lohikäärmekeitosta jää sillisalaatin jälkimaku.