torstai 14. syyskuuta 2017

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Toimittanut Erkka Mykkänen. Gummerus, 2017.


”Olisinpa minä kirjoittanut tämän”, alkaa toimittaja Erkka Mykkäsen tuoreen novelliantologian esipuhe. Teoksessa suomalaiset kirjailijat jatkavat tai versioivat kotimaisia klassikkoja, osa jäljitellen, osa dekonstruoiden tai modernisoiden. Onnistuneimmat novellit ovat kokeellisia, mahdollisuuksien rajoissa tai peräti rajoista välittämättä.

Maininnan ansaitsevat Anu Kaaja muumimukaelmallaan Toinen talvi ja Laura Lindstedt omaperäisellä jatkollaan Joel Lehtosen Rakastuneeseen rampaan.


Novellistit valottavat ratkaisujaan lyhyessä esittelytekstissä ennen varsinaista kertomusta. Arvostelija ei mukisematta niele tätä toimituksellista valintaa: novellit olisivat itsessään riittäneet. Osa kirjoittajista melkein tai de facto pyytelee ratkaisujaan anteeksi. Moni lukija varmasti kartoittaisi mieluummin neitseellistä maaperää, ilman tekijän puolusteluja ja opastusta. On uskallettava hypätä. Rohkeus palkitaan.

Antologian aloittaa luonnollisesti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, siis sen jatkoksi kirjoitettu Viidestoista luku. Asialla on Petri Tamminen. Koska kyseessä on kansallinen monumentti, tekijällä on haastetta kerrakseen.

Tamminen säilyttää Kiven repliikkimuodot ja välissä on kertovia jaksoja sekä luontoidyllejä, jotka menevät parodian puolelle, ilmeisesti tarkoituksella. Nykyaikaa vasten miehistä tarinaa peilataan sukupuoliroolien kyseenalaistamisen kautta, ironia rikkoo illuusion toistuvasti, härnää, kyseenalaistaa tekstiä.

Poliittisesti oikeaoppinen feminismi kriittisenä näkökulmana on jo melkoisen konventionaalinen ratkaisu, varsinkin, kun sama teema toistuu parissa muussa antologian tekstissä. Onnistuneimmat novellit eivät sorru tällaiseen, ne katsovat kauemmas, niiden läpi näkee ajattomuuteen.

Aikanaan feminismi on tietenkin ollut uudistava ja tuore näkökulma, mutta nykylukija kokee sen helposti rasitteena yhteiskuntamme muutenkin ylimoralisoivassa ilmapiirissä. Hyvä taide osaa kyllä kysyä vaikeita kysymyksiä, mutta niihin vastaaminen tai vastauksilla saarnaaminen on tunnetusti taiteen vastakohta.

Aikalaiskriittinen on myös Antti Heikkinen Juhani Ahon Rautatietä mukailevassa Puolue-satiirissaan. Täytyy myöntää, että raapaisu osuu napakasti tämän päivän karnevaaliatmosfääriin ja kirvelee ilkeästi. Ämpärit ja makkaratkin mainitaan: kaikkea kaikille, jokaiselle jotakin. Näin ennen vaaleja. Aina.

Nykyaikainen sovitus Ahon klassikosta sisältää myös auton ja porilaisnäkökulman. Kuva ajastamme, rautatie on tullut tähän päivään. Kiskot vievät länsirannikolle.

Mainittu novelli on antologian toiseksi viimeinen. Lindstedtin Sakris Kukkelman tulee Tammisen Kivi-mukaelman jälkeen. Tämä on arvostelijan mielestä sellaista novellitaidetta, joka kestää ajan hammasta paremmin kuin aikalaissatiiri. Lindstedt kokeilee kertojalla, ampuu kovilla, vyöryttää heti alussa ideoita, jotka lunastaa tekstin edistyessä. Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan vaatii useita lukukertoja, ei päästä helpolla ja sittenkin jää auki, kuten pitää.

Köyhä polseviikki on suljetun huoneen novelli, mutta teksti viittaa toistuvasti muualle, kertoja ei tyydy tapahtumiin vaan hyökkää luomaansa todellisuutta vastaan, astuu rohkeasti roolinsa ulkopuolelle.

Lopussa tekijä siirtyy L. Onervan Mirdjaan, mutta viestikapulan nappaakin yllättäen Iida Sofia Hirvonen. Nyt Mirdjakin on rautatien tavoin nykyajassa, etsii rooliaan hektisessä kaupungissa, varjona alkuperäisestä, heijastellen kohdettaan peilissä. Mirdja seilaa urbaanissa maisemassa työhaastattelusta vällyjen väliin.

Feministinen eetos on tässäkin mukana, kuten myöhemmin tulevassa Hanna-mukaelmassa, joka on Saara Turusen tendenssimäistä käsialaa, jo esittelytekstin mainitsemana. Sen olisi huomannut ilmankin. Hanna 2017 on moralisoivasti metafiktiivinen. Olisi voinut olla huomattavasti paremminkin. Kukaan ei nykyään pelkää Virginia Woolfia.

Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa kertoo Ainon kalevalaisen tarinan uudelleen. Mukana on murreilmaisua ja teiniongelmia. Novelli ei yllä korkeuksiin.

Juha Hurme ei paskajutullaan tee kunniaa Volter Kilvelle, päinvastoin. On perusteltua pitää, Hurmeen tavoin, Alastalon salissa -teosta maailman parhaana romaanina. Lisäksi Hurme nostaa sen rinnalle ja yli jatkon Pitäjän pienimpiä. Nämä olisivat ansainneet parempaa.

Anu Kaaja leikkii merkityksillä ja sanoilla muumipeikkomukaelmassaan, jossa Tove Janssonin Taikatalvi realisoituu symbolien viidakossa. Tekijä onnistuu erinomaisesti siirtämään oudon muumimaailman tunnelmineen ihmisten pariin, jossa viittauksia Janssonin hahmoihin putkahtelee samalla kuin mukeja särkyy ja roinaa kaupitellaan. Tarinan loppu on kaunis ja uhkaava. Novellissa on loputtomasti tasoja ja se mahdollistaa käytännössä rajattoman määrän tulkintoja. Joku voisi kaivata konkretiaa, tämä arvostelija ei. Antologian paras teksti.

Omalla tavallaan Erkka Mykkäsen Sinuhe-pastissi on antologian epäonnistunein teksti, koska se jäljittelee Waltaria tyylillisesti, sisältäen Kaptah-kliseet kaupan päälle, ja sortuu vielä lopussa naiviin paatoksellisuuteen ja suoranaiseen saarnaamiseen. En oikein ymmärrä, mitä tekijä haluaa työllään sanoa. Kaikki on sanottu niin monta kertaa aiemmin, paljon paremmin. Pastissi toimisi ronskina huumorina, ikonoklasmina, paatoksena se on sen sijaan tuomittu epäonnistumaan.

Antologian päättää Juhani Karilan jatko Sudenmorsiameen. Aino Kallas on tietenkin kielellisesti niin omaperäinen, että hänen jäljittelynsä olisi kirjallinen itsemurha, minkä tekijä esittelyteksissään toteaakin. Ratkaisu ongelmaan on tietokonepeli, mutta se taas vieraannuttaa vanhemmat lukijat, jotka eivät moisesta hapatuksesta välitä. Toimiikohan teineille?

Kokonaisuutena Jatkuu! on hienon idean kohtalaisen vaatimaton toteutus. Mukana olisi voinut olla myös tuoreempia klassikoita, esimerkiksi Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä tai Juhannustanssit. Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiotakin olisi voinut jatkaa. Myös kirjallisuutemme ainoan nobelistin poissaolo hämmästyttää, erityisesti, koska Sillanpää on jälleen hyvinkin ajankohtainen. Hurskas kurjuus tai Nuorena nukkunut voisivat heijastella ja heijastelevatkin nykyistä keskusteluilmapiiriä ja poliittista kenttää.

Antologian vahvuus on sen moninaisuudessa, mikä varmasti tarjoaa jokaiselle omat suosikkinsa. Kirjoittajat ovat hyviä, mutta novellien aihe tai tyyli pettävät monessa tapauksessa. Silti idea on mainio, toteutus vain kokonaisuutena ontuu.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Lovecraftin suosikkikauhunovellit yksissä kansissa

Skeptikko 1/2016

Arvio teoksesta Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (toim. Markku Sadelehto, suom. Matti Rosvall. Jalava 2015).

Kustannus Jalava on jo viime vuoden loppupuolella julkaissut tuoreena käännöksenä yhdeksän kauhukirjailija H.P. Lovecraftin maineikkaassa esseessään
Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927) kehumaa novellia. Tarinoiden taso vaihtelee huomattavasti oivallisesta surkeaan. Monesta kertomuksesta aika on jo autuaasti jättänyt, mutta se, mikä tehossa on menetetty, voi toimia tahattomana huumorina tai historiallisena kuriositeettina.

Valitettavasti osa teksteistä on silkkaa höttöä, mutta sama ongelma koskee tietenkin lähes kaikkia novelliantologioita. Kukaan ei voi pitää kaikista novelleista, joita teoksiin on usealta tekijältä koottu, tuskin edes saman tekijän kaikista teksteistä. Ihmisten maku ja yksittäistenkin kirjailijoiden tuotosten taso tunnetusti vaihtelee. Silti melkein yliluonnollista on se, että mestari Lovecraft on käsillä olevan antologian heikoimmista tekeleistä jotain kehuttavaa aikoinaan löytänyt. Nykylukija sentään on paljon skeptisempi eikä mikä tahansa raapustelu häneen uppoa. Haluaisin totisesti tavata henkilön, joka oikeasti pitää antologian parista surkeimmasta novellista.

Niminovelli Wendigo on eittämättä paikkansa auringossa ansainnut. Tekijä Algernon Blackwood kuului Lovecraftin merkittävimpiin innoittajiin eikä suotta. Mestarinovellin tunnelma nousee hiipimällä, mittaamattomien metsien kätköistä, intiaanilegendoista ja miehekkäästä erätarinaperinteestä. Olen lukenut teoksen aiemmin englanniksi, mutta myös käännös tavoittaa hienosti alkuperäistekstin jylhän, viehättävän vanhanaikaisen erämaatunnelman.

Pieni metsästysseurue on päätynyt Kanadan mittaamattoman suuriin metsiin, jotka aiheuttavat seudun intiaaniheimoissa pelkoa. Seurueen kokkina toimiva taikauskoinen intiaani Punk on ikään kuin luonnon aaltopituudella, jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä olemassaolon metafyysiseen puoleen, mutta myös valkoiset herrasmiehet karskeine oppaineen saavat nopeasti tuta, millaisia hauraan ihmismielen nyrjäyttäviä kauhuja valtavien metsien kätköissä vaeltaa. Wendigon teho perustuu nimenomaan Lovecraftin peräänkuuluttamaan tunnelmaan eikä varsinaiseen shokkiefektivyörytykseen.

Myös Arthur Machenin Suuri Jumala Pan on antologian parasta ainesta, joskin Wendigoa rönsyilevämpi. Lovecraft on selvästi saanut novellin rakenteesta vaikutteita klassikkoonsa Cthulhun kutsu (1926). Machenin salapoliisitarinamainen kertomus on kuitenkin paikoitellen tylsä ja kokonaisuus jää lopulta hieman sekavaksi. Tarinan keskiössä on Helen Vaughan -niminen nainen, jolla on yhteys hämäriin pakanarituaaleihin. Ruumiita tulee mukavalla tahdilla. Tapahtumat valottuvat vähitellen, tehokkaalla, joskin välillä unettavalla, kerronnalla.

M.P. Shielin Xélucha pitää mainita tässä vain siksi, että se on niin toivottoman surkea. En mitenkään saata ymmärtää, miksi Lovecraft piti novellista. Tämä seikka on mysteeri, joka voi jäädä ikiajoiksi selittämättä. Lue ja hämmästy.

Sen sijaan antologian päättävä Hanns Heinz Eversin Hämähäkki onnistuu perinteisen romanttisen kummitustarinan hienovaraisin keinoin. Nuori lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont muuttaa hotellihuoneeseen, jossa jo kolme miestä on salaperäisissä olosuhteissa hirttäytynyt. Bracquemont huomaa pian, että huonetta vastapäätä olevassa talossa asuu neitonen nimeltä Clarimonde, jonka kanssa miekkonen välittömästi päätyy ikkunateerenpeliin ja sitä myöten intohimoiseen rakkaussuhteeseen, joka lopulta lipsahtaa hulluuden puolelle. Kyseinen mustahiuksinen, mustiin pukeutuva femme fatale istuu verhojen varjossa ikkunan ääressä ja kehrää pienellä vanhanaikaisella rukilla miesten ahnaita mieliä pikkusormensa ympärille.

L.P. Hartleyn Vieras maan äärestä ei sekään ole hassumpi hotellinovelli. Mustaviittainen kostaja tuonpuoleisesta ottaa omansa eikä armoa tunneta. Down Under, joka tarkoittaa Australiaa, on nimessä käännetty maan ääreksi, vaikka tarinasta käy kyllä selkeästi ilmi, missä päähenkilön tekemä rangaistuksen ansaitseva rikos on tapahtunut, ja mistä tarinan nemesis on uhrinsa tullut hakemaan.

John Buchanin Afrikkaan sijoittuva Vihreä villieläin puolestaan on keskinkertainen kertomus, joka myös aiheuttaa ihmetystä sikäli, että Lovecraft sitä on esseessään kehunut. Novelli on melko tyhjänpäiväinen ja tylsä, mutta jostain kumman syystä Lovecraftin makuun.

Walter de la Maren Erakko on sekin kohtalaisen heppoinen tekele, hyvästä perusideasta huolimatta. Hatara toteutus ei jaksa kantaa tarinaa maaliin saakka. Tunnelma sentään on ajoittain sopivan kolkko.

E.F. Bensonin Hornansarvi on veikeä peikkotarina, jossa suksi ja juttu luistaa lumisilla vuorilla kuin tuoreilla kotoisilla tammihangilla ikään. Novellin vuoripeikot tuovat mieleen erään nykyajan romaanin, nimittäin Jeff Longin mainion Helvetin piirit (alkuteos The Descent, 1999), ja on myös todettava, että viimeksi mainittu vetää suvereenisti pidemmän korren narratiivien välisessä vertailussa. Bensonin minäkertoja kokee saman, jonka novellin sisäisessä kertomuksessa hänen serkkunsa professori Ingram ennakoi: mies tapaa kauhean peikkonaisen kasvoista kasvoihin.

Kyse novellin piilotekstissä on Longin romaanin tapaan ihmisen irvikuvasta, jonka hirveys johtuu nimenomaan siitä, että se on niin kovin lähellä meitä itseämme. Se on oikeastaan meidän peilikuvamme, sisäinen kuiskeemme, jokin meissä. Olemmehan petojen sukua.

Vuosi Longin jälkeen oman peikkoromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi julkaissut Johanna Sinisalo nappasi ansaitusti Finlandia-palkinnon sisäisen petomme vaistojen kaihoisan kutsun oivallisesta kaunokirjallisesta käsittelystä.

Montague R. Jamesin Edgar Allan Poe -tyyppinen salapoliisitarina Apotti Thomasin aarre lukeutuu sekin antologian heikompaan osastoon. Jo nimestä arvaa, mitä tuleman pitää, ja sitä tulee.


Markku Sadelehdon esipuhe kirjailijaesittelyineen valaisee antologian taustoja ja tekijöitä. Käännös on onnistunut vaikka monet tarinat jättävät huomattavan paljon toivomisen varaa. Lovecraftin kirjallinen maku ei nimittäin yllä lähellekään hänen kirjailijanlahjojaan, muutamaa mainittua poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat kuitenkin niin erinomaisia, että teos kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kauhunystävän kirjahyllyyn.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma. Like 2015.


Tähtivaeltaja 4/2015

Sofi Oksasen yllättävä uutuus lähtee liikkeelle rauhoittavia ja muitakin tuhteja lääkkeitä napsivan Norma Rossin äidin Anitan hautajaisista, joihin osallistuu iso joukko romaanille keskeisiä henkilöhahmoja. Anita Ross on kuollut metron alle, oletettavasti hypännyt itse, mutta varmaa se ei ole.

Hautajaisten jälkeen käy ilmi, että Anita on työskennellyt elämänsä viimeiset ajat kampaamossa, jossa hänen lisäkseen hiuksia on laittanut kuosiin myös Marion-niminen nainen, Norman äidin ystävän, Niuvanniemen mielisairaalassa riutuvan Helenan tytär. Näitä kimurantteja sukulais- ja tuttavuussuhteita tekijä vyöryttää lukijan pähkäiltäväksi heti teoksen alussa.

Kampaamon omistaa arkkityyppinen hämärämies Max Lambert, Helenan entinen aviomies. Lambertilla on muitakin läheisiä kytköksiä Norman perheeseen ja niiden esittelyn ohessa juonikuvio alkaa avautua. Miekkonen pyörittää myös laajempaa kuontalokauppaa, johon Norman äitikin on sotkeutunut. Kansainvälisen bisneksen pimeä laatu selviää nopeasti eikä se rajoitu hiuksiin.

Kirjan hallitsevaan teemaan istuu juohevasti, etteivät Norman hiukset ole aivan tavalliset. Mukaan hiipii yliluonnollinen elementti, jollaista Oksasen aiemmista teoksista ei löydy. Norman hiukset ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja neuvovat kantajaansa. Ne kasvavat nopeasti ja imevät tunteita, kokemuksia. Kun hiukset leikkaa pois, tunteet ja kokemukset jäävät niihin. Kirjan nimihenkilöllä on muitakin paranormaaleja kykyjä, joista lukija saa näytteitä tarinan edetessä.

Teos osoittautuu tuota pikaa myös murhamysteeriksi, jossa Norma alkaa setviä äitinsä kuolemaa. Äiti Anita puolestaan vatvoo tyttärelleen jättämillä videoilla mystisen Eva Naakan kohtaloa. Nainen on sukua Normalle, kummalliset hiuksetkin yhdistävät heitä. Evan myötä kirjaan tulee historiallinen ulottuvuus ja lisää yliluonnollisuutta. Norman hiuksia voi jopa pössytellä piipussa tai sätkissä, kuin pilveä ikään.

Norman juoni pyörii laajemman hyväksikäyttöteeman ympärillä ja jonkinlaista yhteiskunnallisuuttakin – mielisairautta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä – tarinassa on. Oksaselle tyypilliseen tapaan teos keskittyy naisten alistamiseen ja sen kritiikkiin. Tämä heijastuu mieshahmoihin sikäli, että ne jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, sivuhahmoiksi: miehillä ei ole sellaista sisäistä elämää kuin naisilla. Myöskään pahuuden karismaa ei Oksanen romaanissaan tavoita eikä edes näytä siihen pyrkivän.

Romaani ei missään vaiheessa kohoa kunnolla siivilleen eikä sinänsä kunnianhimoinen hanke toteutuksen tasolla pääse kalkkiviivoille saakka. Paljon erilaisia aineksia tursuavasta Normasta jää jotenkin sekava, täyteen ahdettu ja hieman väkinäinen maku.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.


On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa
Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Käärmeenliekit – Suomalaisia lohikäärmetarinoita. Osuuskumma, 2015.

Tähtivaeltaja 3/2015


Osuuskumman antologian lohikäärmenovellit ovat erilaisia ja eritasoisia, osa hyvinkin kekseliäitä. Valitettavan moni kirjoittaa tarinansa itsestään selvään fantasiamiljööseen ja tyytyy perushöttöön. Parhaiten lohikäärmeet toimivat scifi- tai kaupunkiympäristössä, kuten Tomi Jänkälän huumoria, aikalaissatiiria ja vaihtoehtoluonnonhistoriaa pulppuava Uralin sininen osoittaa. Venäläisen tiedemiehen hurja lohikäärmejahti pitää lukijan pihdeissä loppuun saakka.

Myös Jussi Katajalan Lento OA1701 onnistuu. Dekkarimaisessa novellissa lohikäärmeet ovat luonnollinen osa nykymaailmaa. Niitä on eri lajeja, kuten lintuja, ja jokunen viihtyy suurkaupungissakin. Suomalaisen Antin näkökulmasta kerrottu tarina huipentuu Himalajalla, jossa lohikäärmeet pesivät, ja Antti tapaa kohtalonsa. 
J.S. Meresmaan Hyvä emo sekoittaa aiheeseen paikallishistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Tampereelle, kertojana toimii Hilma-piika, jota uhkaa vanhanpiian osa. Rakkautta ja draamaa sisältävän tarinan keskiössä on hienostoperheen Margareta-tytär ja hänen lemmikkilohikäärmeensä. Yllättäen tyttö pamahtaa paksuksi ja ongelmiahan siitä seuraa.

Tarja Sipiläinen tarinoi Asfalttiritarissa kuudesluokkalaisesta Hole-pojasta, jonka kotitalon piha-asfalttiin ilmestyy lohikäärmeen kuva. Mukana on perinteinen kostomotiivi, jossa koulukiusattu nörtti saa maagista apua ilkimysten kurmoottamiseen. Viittaukset ritaritraditioon ovat ironisia. Helsinkiläistä lukijaa hymyilyttää myös se, että Hole kulkee uuden kaverinsa Juhon kanssa koulumatkat Herttoniemen ala-asteelle raitiovaunulla.


Hanna Morren Rakelin päätös on herkkupala. Päähenkilönä on bisnesnaisena vaikuttava ihmislohikäärme Rakel Lindorm, joka palkkaa uudeksi sihteerikseen kiehtovan Jyri Riitteen. Mikä Riite on miehiään? Saako hän muutettua lohikäärme-Rakelin intohimoiseksi puumaksi? Vastaus kysymyksiin selviää Lapissa.

Magdalena Hain niinikään muodonmuutosteeman ympärille rakentuva Hänen kuvansa edustaa antologian kärkikaartia. Lukijan mieltä lämmittää erityisesti uudelleen kirjoitettu evoluutiohistoria, joka lopussa yhdistyy jylhään, kosmiseen luomismyyttiin.

Kosmiset sfäärit saavuttaa myös Anne Leinosen oivallinen tieteistarina Maeruksen koskettamat. Sen kertojaminä Irma työskentelee hoitokodissa vuonna 2269 ja tapaa siellä potilaana olevan miehen, vihanneksen, joka on kuitenkin pintaa syvempi tapaus. Novellissa lohikäärme on kuiskaus, vihjaus. Vasta aivan lopussa selviää, millainen.

Antologian taso vaihtelee turhan paljon, seasta löytyy niin fantasian kliseitä kuin suomikumman helmiä. Suurin osa novelleista vaipuu unholaan heti lukemisen jälkeen. Toimituksellisesti olisi ollut parempi suosia laatua määrän sijaan. Nyt lohikäärmekeitosta jää sillisalaatin jälkimaku.

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. niin & näin, 2015.


Tähtivaeltaja 3/2015

Akateeminen kiinnostus kauhuun on maassamme suhteellisen harvinaista. Tapani Kilpeläisen teos kauhusta filosofiana onkin tarpeellinen lisä suomalaiseen lajityyppikeskusteluun. Kauhukirjailijoille ja alan harrastajille tutkielma voi avata uusia tulokulmia rakkaaseen aiheeseen. Erityisesti kauhua kirjoittavalle filosofin tiheiltä riveiltä voi irrota ideoiden ohella jopa suoranaista inspiraatiota.

Teksti on oppineeseen tapaan melko kuivaa, mutta toisaalta, jos aihe kiehtoo, teoreettinen lähestymistapa ja paikoitellen kankea kieli menee siinä sivussa. Mikään kauhuhistoriikki Kilpeläisen teos ei ole, vaikka kirjan alkupuolella genren historiaa sivutaan aiheen ja termistön määrittelemisen jälkeen lyhyesti.

Tekijä kyseenalaistaa aikaisempia teorioita ja osoittaa niiden virheet, muun muassa liiallisen yleistämisen tai liian tiukan rajaamisen. Kuten tunnettua, rajaamisongelma on ylipäätään kirjallisuuden tutkimuksen keskiössä ja aiheuttaa myös kaupallista stressiä. Kilpeläinen on oikeassa siinä, että kauhussa ei pidä heppoisin perustein sulkea pois teoksia lajityypistä liian tiukoilla ehdoilla.

Toisinaan teoria itsessään pakottaa tulkitsemaan teosta siten, että kaikki mikä ei sovi teoriaan pitää ohittaa tai selittää pois. Tämä ongelma on tyypillinen tulkitseville humanistisille aloille. Muun muassa Sigmund Freudin ja Julia Kristevan psykoanalyyttiset spekulaatiot saavat tekijältä ansaittua satikutia: ”Freud lukee novellia [E.T.A. Hoffmanin Nukkumattia] oman teoriansa valossa.”

Filosofi käyttää Bram Stokerin Draculaa esimerkkinä allegoristen ja symbolististen tulkintojen loputtomasta suosta. Jos teoksen pinta hylätään ja merkityksiä etsitään tekstin takaa, mikä tahansa käy. Pinta, itse kauhutarina, on siis otettava huomioon eikä vain haettava oletettuja ”varsinaisia” merkityksiä sen taustalta. Muuten on vaarana, kuten tekijä aiheellisesti toteaa, että jo myytiksi muodostunutta kertomusta aletaan tulkita toisten myyttien, kuten Freudin unien tulkinnan – H.P. Lovecraftin sanoin lapsellisen symboliikan – avulla. Hitchcockin Psykon kuuluisa suihkukohtaus ei ole symbolinen raiskaus vaan puukotus.

Teoksen toimitusvaiheessa Draculaa koskevaan lukuun on jäänyt ikävä virhe: lause katkeaa kesken ensimmäisen kappaleen lopussa sivulla 50. Kilpeläisen oma näkemys hukkuu välillä muutenkin passiivin käytön ja toistuvan polemiikin alle, joten ajatuksen katkeaminen tekstissä ei helpota lukemista. Toisinaan on vaikeaa saada selvää, referoiko tekijä aiempia teorioita vai esittääkö hän omia tulkintojaan niistä tai peräti omia teorioitaan.

Kirjan päättävä kolmas osa esittelee ja tulkitsee Lovecraftin tuotannon tematiikkaa, tuntematonta uhkaa avaruudesta ja zombiapokalypsia. Näissä tiiviissä analyyseissa teos on parhaimmillaan. Välillä huumorikin pilkahtelee ilahduttavasti tekstin seassa, mutta tyylillisesti kirja voisi olla jämäkämpi: filosofi näet väkevöittää tekstiään anglismeilla sekä vanhahtavilla ja oudoilla ilmaisuilla, jotka joissakin kohdissa haittaavat lukemista. Pieniä toimituksellisia virheitä, kuten sanojen puuttumisia ja vääriä taivutuksia, löytyy myös. Kilpeläisellä on silti sana hallussa ja varsinkin osioiden loppuhuipentumat ovat useimmiten herkullisia.

Pasi Romppaisen omaperäinen kansi on maininnan arvoinen.